perjantai 13. joulukuuta 2013

Saatana saapuu peruskouluun (…eli syy siihen, miksi on ehdottoman välttämätöntä ettei yksikään opettaja opeta vakaumuksensa mukaisesti)

Olen järkyttynyt ja tyrmistynyt, mutta eipä mennä siihen vielä, koska minun pitänee valottaa ensin hieman taustoja. Yritän siis pitää hetken sauhut pääni sisällä (korvistani tosin tuprahtelee koko ajan pieniä savuhaituvia, mutta suokaa se minulle) ja kertoa mitä tapahtui:

Olipa kerran Suomen Kuvalehti, jonka verkkosivuston blogiosastolla fil. tri. Tiina Raevaara julkaisi 7.12. armon vuonna 2013, eli viime lauantaina, kirjoituksen otsikolla Kansankynttilät vs. demonit. Tavalla, jota en enää muista, satuin maanantaina 9.12. verkkoa selatessani eksymään mainittuun blogiin. Lukaisin puolihuolimattomasti Raevaaran kirjoituksen, hihittelin hetken ja menin nukkumaan. Jostakin syystä X Raevaaran kirjoitus palasi mieleeni seuraavana iltana, ja menin lukemaan sen uudelleen. Sillä kerralla Raevaara sai täyden jakamattoman huomioni, eikä minua enää juuri paljon naurattanut. Jos kiinnostukseni herää, tarkistan aina kaikkien lukemieni juttujen, olivatpa ne mitä hyvänsä, lähteet ja taustat ja näin tein Raevaarankin blogitekstille. Kaivoin siis luettavakseni pro gradu -tutkimuset, joiden innoittamana Raevaara kirjoitti bloggauksensa. Gradut luettuani olin a)järkyttynyt b)tyrmistynyt c)raivona.

Järkytykseeni, tyrmistykseeni ja raivooni on kaksi syytä, jotka molemmat ovat lähtöisin samoista graduista, mutta jotka eivät suoranaisesti liity mitenkään toisiinsa. Toisessa syyssä on kyse puhtaasti siitä, miten tiedettä mielestäni tulisi tehdä, toisessa siitä, mitä minun tulisi ajatella, jos tällaista tekstiä tuottanut opettaja opettaisi minun lapsiani pahimmillaan sellaisessa tilanteessa, jossa hän edelleen 10-vuotta myöhemmin toteuttaisi sellaista toimintamallia, jonka gradussaan esittelee.

Gradut joista puhun ovat Kati Karjalaisen ja Anne Koivusen keväälle 1999 päivätty työ Taistelu saatananpalvontaa vastaan – auttamisen ja ennaltaehkäisyn tueksi kasvattajille ja Annukka Jäsken keväälle 2002 päivätty työ Saatananpalvontaan suhtautuminen. Ehkäiseviä ja auttavia suhtautumis- ja toimintatapoja saatananpalvontaan etsimässä.

Annukka Jäsken gradu on saanut arvosanakseen magna cum laude approbaturin, Karjalaisen ja Koivusen gradun arvosanaa en tiedä. Oleellista on myös huomata, että gradujen tarkastajina ovat toimineet eri henkilöt.

Tässä vaiheessa vuodatustani, joka todennäköisesti tulee muodostumaan nälkävuoden mittaiseksi, on syytä painottaa ja täsmentää – ja tehdä se todella isoon ääneen – että nämä opinnäytetyöt EIVÄT ole tehty seurakunnalliselle oppilaitokselle. Ne on tehty yliopistoon. Laitokset, joille nämä työt on tehty, EIVÄT liity millään tavalla teologiseen tai uskonnolliseen tutkimukseen, vaan varhaisempi graduista on tehty Jyväskylän yliopiston OPETTAJANKOULUTUSLAITOKSELLE ja uudempi saman yliopiston ERITYISPEDAGOKIIKAN LAITOKSELLE.

NÄMÄ GRADUT ON KIRJOITETTU LAITOKSILLE, JOISTA VALMISTUU KASVATUSALAN AMMATTILAISIA, JOTKA TOIMIVAT ESIM. LUOKANOPETTAJINA JA ERITYISOPETTAJINA.

Nämä gradut edustavat KASVATUSTIEDETTÄ suomalaisessa yliopistossa.

Anteeksi huutaminen, mutta ajattelin metelöidä, jotta muistaisitte pitää huutamani asiat mielessänne ja pohtia niiden kautta kaikkea, mitä seuraavaksi tulen kirjoittamaan.

Kaikki seuraava edustaa vain minun näkökulmaani, jonka kirjoitan avautumistarkoituksessa luomaani blogiin. Tarkoitukseni ei siis ole perustella tieteen hyväksymin keinoin väittämiäni, vaikka toki sen teen, jos joku sitä tahtoo.

Ja sitten vielä: tulen suurimman osa ajasta käsittelemään kumpaakin gradua niputettuna yhteiseen kattokäsitykseen gradu. Teen näin siksi, että kumpikin näistä muistuttaa toistaan sekä sisällöltään että tulokulmaltaan niin paljon, että niistä on mahdollista puhua yhtenä kokonaisuutena.

Tutkielmien tieteellisyydestä:
Nämä gradut eivät ole tiedettä. Ne eivät edes muistuta sitä. Nämä ovat hengellistä tuuttausta, eikä ihmisen tarvitse olla paljoakaan minua vainoharhaisempi (vainoharhan puutteesta ei tosin minuakaan voi syyttää) pystyäkseeni luomaan väittämän, että nämä ovat jonkun yksittäisen saatananpalvontatiedottamiseen ja saatananpalvojien pelastamiseen erikoistuneen hengellisen ryhmittymän oman agendansa pönkittämiseen tilaamia traktaatteja. Objektiivisuuteen pyrkivä tutkimusote ja puolueeton aineistoanalyysi on näistä töistä yhtä kaukana kuin Andromeda Auringosta. En toki ole kolannut läpi näiden gradujen viiteaineistoa, mutta rohkenen silti epäillä, että kumpikin näistä töistä on törkeä kouluesimerkki sellaisesta tavasta tehdä tutkimusta, jossa tutkija päättää ensin, mihin tulokseen hän haluaa päästä ja valikoi sitten aineistonsa sen mukaan, että varmasti pääsee sinne.

Tieteellistä tutkimusta ei ole mikään tutkimus, jolla tutkija pönkittää omaa agendaansa tekemällä tutkimuksen, joka todistaa hänen olevan oikeassa, ja näissä graduissa kirjoittajien oma agenda – tai pitäisikö kutsua sitä missioksi – loistaa aivan uskomattoman härskillä tavalla läpi. Uskallan väittää näin, koska mikään, mitä noista graduista luin, ei ollut minulle uutta. Olen kuullut kaiken jo aiemmin – nimittäin vuosituhannen taitteessa, kun saarnamiehet kuten Riku Rinne kiersivät Suomea kertomassa saatananpalvonnasta – ja lukenut kaiken jo aiemmin – esimerkiksi juurikin em. Riku Rinteen kirjoista.

Vaikka tästä tekstistä tulee joka tapauksessa valovuosivuodatus, pyrin edes jossain määrin rajoittamaan tämän venähtämistä. Tästä syystä pahoittelen että en perustele väitteitäni kuin korkeintaan muutamalla esimerkillä. Tulkoon laajempi perustelu hoidettua keskustelussa, jos sellaista tästä urputuksesta syntyy.

Mutta selittely syjään. Puhukoon graduteksti itse puolestaan.

Gradujen tieteellisyys:
”Kevään 1999 aikana haastattelimme lisää asiantuntijoita nimenomaan saatananpalvonnasta sekä osallistuimme heidän järjestämiinsä tiedotus- ja koulutustilaisuuksiin.” (Karjalainen & Koivunen 1999, 9.)
Kuulostaa juuri sellaiselta mitä tutkija tekee eikö? Gradussa käytetyt asiantuntijat olivat nuorisoevankelista Riku Rinne ja entinen saatananpalvoja Päivi Niemi. Mainitut tiedotus- ja koulutustilaisuudet olivat esim. Riku Rinteen pitämä hengellinen saatananpalvontaa käsittelevä tilaisuus ja nuorisotyöntekijä Keijo Ahorinnan saatananpalvontaa käsittelevä tilaisuus. Yhtään kulttuuritutkijaa, kulttitutkijaa tai uskontotieteilijää ei asiantuntijoiksi tarvittu.
Eli näin se menee – vinkiksi kaikille, jotka kärvistelette esim. psykiatrian opinnäytetyönne kanssa: voitte ihan hyvin valita asiantuntijoiksi skitsofreniaa käsittelevään työhönne esimerkiksi entisen skitsofreenikon ja mielenterveyskuntoutujien vapaa-ajan toiminnanohjaajan. Se on tieteellistä tutkimusta se.

”Alunperin haastattelimme myös henkilöitä, jotka ovat olleet mukana New Agessa - - - nuo haastattelut osoittivat meille, ettei ole epäilystäkään siitä, etteikö New Agen parissa tapahtuvien ilmiöiden taustalla vaikuttaisi samat voimat kuin saatananpalvonnassa. Meillä on myös aiempaa omakohtaista kokemusta tuolta alueelta, sillä Anne tutustui New Ageen itse ennen uskoontuloaan.” (Karjalainen & Koivunen 1999, 27.)
Aukottomin tieteellisen todistuksen metodi paiskasi juuri ovet seljälleen ja marssi raamit kaulassa sisään – oma kokemus. Sitä ei voi kyseenalaistaa kukaan. Mietin tosin, onko ylläoleva väittämä todella saatu New Agen edustajilta, vai ovatko edustajat kertoneet mitä New Age on, ja tutkijat ovat  sitten peilanneet kuulemaansa Annen omakohtaisen kokemuksen menetelmällä saatuun tietoon ja luoneet uskontotieteellisen paradigman New Agen todellisesta saatananpalvonnallisesta olemuksesta.
Vinkiksi siis kaikille, jotka olette aina haaveilleet tieteellisen tutkimuksen tekemisestä: alkakaa tehdä. Jos teillä on omakohtaista kokemusta jostain, se riittää tieteellisen argumentin perusteluksi.

”Näissä yhteyksissä sanottiin saatananpalvonnan olevan Suomessa marginaali-ilmiö, jonka harrastajia on noin parisen sataa. Pidän tällaista tietoa vääränä. Mielestäni saatanan palvontaa ei voida enää sanoa marginaali-ilmiöksi, koska siitä kiinnostuneita nuoria on lähes joka paikkakunnalla.” (Jäske 2002, 24.)
Kirjoittajan mielipide on siis pätevää tiedettä. Olen inhottava ihminen, mutta vaadin tilastoja, faktoja, dataa. Annukka-kulta, sulla oli käytössäsi omien sanojesi mukaan Suojelupoliisin edustaja, joka antoi hyvän yleiskuvan koko maan palvontatilanteesta. Miksi et viittaa siihen? Miksi et esitä lukuja? Miksi jätät kaikki kaltaiseni skeptiset apinat piinaavan epätietoisuuden tilaan? Miten ihmeessä kuvittelet voivasi väittää tieteellisessä tutkielmassa jotakin argumentoiden sen vain omalla mielipiteelläsi. Mihin mielipiteesi pohjaa? Miten sinä tiedät asian todellisuuden ja toisin väittävät eivät? Miten olet luonut mielipiteesi vai vedätkö puhtaalla vaistolla? Etkö ehtinyt hankkia konkreettisia lukuja, vai etkö halua esittää niitä? Kaatavatko tylsät numerot missiosi?

”Vaikka teologisessa mielessä kristinuskon kannalta saatananpalvojaksi voitaisiinkin kutsua kaikkia, jotka eivät palvele elävää Jumalaa Jeesuksen Kristuksen kautta, tässä tutkimuksessa kutsumme saatananpalvojaksi henkilöä, joka on tietoisesti valinnut palvovansa Saatanaa.” (Karjalainen & Koivunen 1999, 29.)
Tätä teoriaa ei ole lähteistetty mitenkään, eli on täysin mahdollista yhden tieteenalan edustajana antaa toisen tieteenalan nimissä lausuntoja, jos kerran tietää, miten asia on. Teologia=oma hengellinen näkemys ja tulkinta. Turha sitä on käyttää ylimääräistä aikaa kolaamalla läpi nyt esimerkiksi teologian kenttään kuuluvia tieteellisiä teoksia saadakseen varmistuksen väittämälleen, kun kyllähän sen nyt jokainen tietää, että asia on noin. Ainoa vaan, että teologian ylioppilas Jussi Vaitniemi ei tiedä. Olen ilmeisesti istunut väärillä luennoilla ja lukenut vääriä kirjoja tai sitten en ole opinnoissani vielä riittävän pitkällä tietääkseni, mikä on teologinen mieli saatananpalvojaksi kutsumisella. Minkä laitoksen alaan tuo väittämä edes kuuluu? En tiedä sitäkään. Systemaattinen teologia ehkä, koska kyse lienee opista, mutta hmm… katolinen teologia? Luterilainen teologia? Ortodoksinen teologia? Kalvinistinen teologia… eiku ai niin: kristillinen teologia, koska niinhän nuo kasvatustieteilijät mulle kertoi. Himputti vieköön, kun meille teologeille opetetaan paljon vähemmän oleellista teologiaa kuin kasvatustieteilijöille.

Ellei joku huomannut, niin kerron vielä erikseen, että yllä Karjalainen ja Koivunen tulivat kertoneeksi, että teologisessa mielessä mm. juutalaiset, islaminuskoiset ja ateistit harjoittavat saatananpalvontaa.

”En tarkastele saatananpalvontaa yhteiskunnallisena enkä psykososiaalisena ongelmana - - - Olisin voinut valita teoreettiseksi viitekehyksekseni saatananpalvonnan ehkäisyä tutkiessani vaikka fanaattisia joukkoliikkeitä käsittelevän teorian. Valitsin kuitenkin Raamatun. Tämä tarkoittaa, että käsittelen aihetta uskon näkökulmasta.” (Jäske 2002, 19.)
Niinpä niin. Olisihan se kurjaa että missio kaatuu, jos joutuu toteamaan, että saatananpalvonta ei välttämättä olekaan aina tai pelkästään hengellinen kysymys. Parempi siis päättää nojata vain sellaiseen lähteeseen, joka sopii omaan näkemykseen ja tietysti käsitellä aihetta vain omasta näkökulmasta, koska sehän on tietysti the Ainoa Oikea Näkökulma… and that’s how we make science. Minäpä otan ja teen tutkimuksen Tampereen kiakkovieraiden auttamisesta, jonka pohjaksi toki voisin valita vaikka yhteiskunnallisia protestiliikkeitä käsittelevän teorian. Valitsen kuitenkin Malleus Maleficarumin. Tämä tarkoittaa, että käsittelen aihetta noitateorian näkökulmasta. Onhan se nyt sanomattakin selvää, että tuollaiset riehujat ovat solmineet liiton paholaisen kanssa. Liekö kantoivat mailojakin mukanaan vain siksi, että olivat juuri lentäneet niillä noitasapatin rietasteluista Tampereelle mellastamaan.

Raamattu ei muuten sivumennen sanoen minun tietojeni mukaan mainitse sanallakaan saatananpalvontaa.

(Ette muuten ehkä halua tietää, millaisen tutkielman saisin tuollaista metodiikkaa noudattamalla aikaan Joulupukista. Jos haluatte, kysykää ihmeessä, ja voin luvata, että sen seurauksena ette enää koskaan päästä pukkia lähellekään olohuonettanne. Tai saatatte päästää, olettaen, että haluatte jouluvieraaksenne itse Saatanan tai vainajan sielun tai vähintäänkin Saatanan kanssa liiton tehneen noidan, joka raahaa harva se kuukausi nukkuvia lapsia mukaansa Blåkullaan mässäilemään ja seksuaalirietastelemaan.)

”Kirkon miehistä muun muassa Reijo Liimatainen on kirjoittanut kirjan aiheesta. Liimataisen voidaan katsoa edustavan liberaaliteologiaa, joka käy ilmi siitä, että hän ei pidä Raamattua erehtymättömänä auktoriteettina…” (Jäske 2002, 21.)
Katoppas kummaa. Lähteissä oli kilpaileva näkemys ja heti perään gradu opettaa meille, miten lähteet laitetaan keskustelemaan keskenään. Liimatainen on väärässä, koska ei ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä ja ajattelee muutenkin väärin, joten Liimataisen näkökulmaa ei tarvitse ottaa huomioon. Liimataista ei kuitenkaan tarvitse kyykyttää lähteitä vertailemalla – pitää jokaista näkökulmaa lähtökohtaisesti tasa-arvoisena ja vertailla siten niiden totuusarvoa keskenään – koska riittää, että toteaa Liimataisen olevan väärässä, koska hän ei usko toisen lähteen erehtymättömyyteen. Tämä se on tieteellisen todistamisen metodi jos mikä. Gradut katsovat muutenkin, että kaikki saatananpalvonnan yleisyyteen skeptisesti suhtautuvat tai graduistien näkemyksen vastaisesti palvonnasta ajattelevat lähteet ovat todiste, miten ongelmaa vähätellään.

Minua mietityttää myös tutkimusten aineiston luotettavuus ja kattavuus. En voi välttyä pohtimasta, ovatko tutkijat jo alun alkaen valinneet esimerkiksi haastateltavikseen henkilöt, joiden lausuntojen tietävät tukevan sitä, mihin tutkimuksella haluavat päästä. Onko mahdollisia kilpailevia näkemyksiä kuultu tarpeeksi vai onko ne jätetty kuulematta ettei mission toteutuminen häiriinny? Annukka Jäske perustaa työnsä pääosin haastatteluille (kuten Karjalainen ja Koivunenkin), ja hän on valinnut haastateltavansa yhdestä kaupungista. Hän on haastatellut kaiken kaikkiaan yhtätoista henkilöä, kahta opettajaa, kahta kouluterveydenhoitajaa, kaupungin ja seurakunnan nuorisotyöntekijää, seurakunnan erityisnuorisotyöntekijää, suojelupoliisin edustajaa, perhekeskuksen johtajaa, yökahvilatyöntekijää (ei käy ilmi, millainen kahvila on kyseessä) ja entistä saatananpalvojaa, joka sattuu olemaan Päivi Niemi. Gradun yksi tavoite on kertoa, miten saatananpalvonta on yleistä koko maassa ja kaikkien koulujen haaste, mutta voiko tuollaisella otannalla tehdä induktiivisen päättelyn keinoin koko valtakuntaa koskevia yleistyksiä? Miten tutkimuksessa on otettu huomioon, että saatananpalvonnan yleisyys yhdellä paikkakunnalla saattaa olla paikallinen muoti-ilmiö eikä valtakunnanlaajuinen trendi. Graduisti toki kertoo, että haastateltu SUPO:n edustaja antoi hänelle kuvan palvonnasta valtakunnanlaajuisesti, mutta mitä edustaja kertoi, se ei käy gradusta ilmi. Suojelupoliisiin viitataan vain kohdissa, joissa sillä haetaan lisätukea muuta kautta tehdyille tulkinnoille, tai jossa sillä osoitetaan, miten poliisikaan ei ole tietoinen ongelman koko laajuudesta.

Huomiota herättävää on myös gradujen lähdekirjallisuus. Saatananpalvonnan osalta lähdekirjallisuus on käytännössä pelkästään selkeästi hengellistä kirjallisuutta, joita tuskin voi missään mielessä pitää tieteellisen teoksen kriteerit täyttävänä kirjallisuutena.

Minulla olisi kymmeniä kysymyksiä, jotka haluaisin nostaa esille. Tekstimäärä on kuitenkin jo karannut lapasesta, joten siirtykäämme gradun metodiikasta siihen, mikä sai todella sappeni kiehumaan.

Gradujen sisältö:
Kuten aiemmin, annan nytkin gradujen tekstin puhua itse puolestaan.

”Koulu A:ssa on jonkin verran oppilaita, jotka ovat sen näköisiä kuin olisivat saatanan palvonnassa mukana. Siihen liittyy hirveä musiikki, hirveitä kuvia t-paidoissa, mustaksi värjätyt hiukset ynnä muuta sellaista. Opettaja 1 uskoo, että näiden nuorten mielestä on hienoa järkyttää. Hän ei usko, että he olisivat ’oikeita’ saatananpalvojia, ’mutta en mä kuitenkaan tiedä.” Itse haluaisin virittää tässä kohdassa keskustelua siitä, mitä eroa on sillä, onko saatanan palvonta ’oikeaa’ tai ’väärää’? Siihen pitäisi joka tapauksessa puuttua - - -” (Jäske 2002, 28).
Määritelmä oikean ja väärän palvonnan välillä jäi vähän tekemättä. Mikä on ”väärää” palvontaa? Gradu ei kerro aiheesta tuon enempää, vaan keskittyy siihen, miten vääräänkin palvomiseen pitää puuttua. Tekstin pohjalta en pysty tekemään muuta tulkintaa kuin sen, että olen väärin saatanaa palvova ihminen, jonka touhuihin pitäisi puuttua, koska kuuntelen kamalaa musaa (kuten teenkin, kysykää vaimoltani), paidoissani on hirveitä kuvia (jonkun mielestä varmasti on) ja tukkani on värjätty mustaksi ja teen jotain mystistä muuta sellaista. Merkitystä ei siis ole sillä, koenko itse palvovani Saatanaa. Jos nuo merkit täyttyvät olen palvoja, tosin teen sen ”väärin”.
Pitääkö minun tulkita edellisestä, että tuossa tuleva opettaja kehottaa käsittelemään saatananpalvojina jokaista nuo tunnusmerkit täyttävää? Minä en muuta vaihtoehtoa keksi. Johtaako tämä siihen, että jos lapseni koulussa on tämän gradun oppeja noudattava erityisopettaja, ja jos lapsellani on sattunut olemaan päällään ruma t-paita ja hän on kuunnellut huonoa musiikkia, niin saan iltapäivällä käydä hänen kanssaan keskustelun: ”Mitäs teitte koulussa? Oliko kivaa?” ”Oli tosi kivaa, meillä oli ensin lukutunti, sitten matikkaa ja sitten mä olin loppupäivän erityisopen boxissa juttelemassa siitä, miten mun pitää lopettaa Saatanan palvominen ja tulla uskoon.”

Edellistä teoriaani tavallaan tukee tämä lainaus: ”Yläasteikäiset voivat itseään etsiessää ja yrittäessään olla ’kovia’ pukeutua mustaan ja kantaa saatananpalvonnan symboleja. Vaikka he vasta leikkisivät asialla, saatana ei leiki. - - - Juuri nämä liehittelijät ovat niitä, joihin pitäisi ja vielä voisi puuttua ehkäisevässä mielessä.” (Jäske 2002, 33.)
Eli ulkoiset merkit ovat oleellisia, vai olenko täysin metsässä. Asiaan puututaan, jos lapsellani on päällään mustaa ja nahkarotsin selässä Iron Maidenin kuva, jossa lukee ”666 the Number of the Beast”. Pitääkö minun pelätä, että lapseni joutuu tuon takia pelastustoimien kohteeksi? (ja odottakaapa vaan kun pääsen kertomaan, miten meidän pieniä Saatanan liittolaisiamme hoidetaan, autetaan ja pelastetaan näiden gradujen mukaan.)

”Ala-asteella oppilaat saavat jo seksuaalivalistustakin, miksi ei siis silloin voida jo keskustella myös saatanan palvonnasta.” (Jäske 2002, 39.)
Voin muuten ihan kertoa, että jos kuulen miten ala-aste, jota lapseni käy, tarjoaa saatananpalvontavalistusta joko koulun toimesta tai varsinkin yksittäisen opettajan omana projektina, niin mulla on hieman asiaa 1)rehtorille, 2)koulutoimenjohtajalle, 3)opetusministeriölle, 4)hallinto-oikeudelle. Mainittakoon nyt, jos joltakulta on päässyt onohtumaan, että tämänkin idean esitti tuleva erityisopettaja akateemisessa opinnäytetyössään Saatananpalvontaan suhtautuminen. Ehkäiseviä ja auttavia suhtautumis- ja toimintatapoja saatananpalvontaan etsimässä, jonka tiivistelmässä hän kertoo tutkielman tarkoitukseksi olla ”työkalu- ja asennepaketti saatananpalvonnan ehkäisyyn ja kohtaamiseen.”

”Jos pelkkiä logoja tai symboleita kantava nuori todella vakuuttaa ettei hän ole saatanan palvonnassa mukana, niin häntä täytyy silloin myös uskoa. Tietysti, jos kyse on viiltelystä, silloin ei mielestäni ole aihetta uskoa ensimmäistä kieltämistä.” (Jäske 2002, 46.)
No niin, sain tarkennuksen edelliseen ja samalla sen tekijän, joka aukotta todistaa nuoren saatananpalvojaksi – viiltelyn. Löysin samaisessa Jyväskylä yliopistossa tehdyn pro gradun viiltelystä ja ainakaan nopealla silmäilyllä en löytänyt sielä saatananpalvontaa, jonka voisi olettaa olevan gradussa ensimmäisenä, jos itsevahingoitus todella on noin selkeä merkki palvonnasta. Minä olen käsittänyt, että viiltely on hyvin tyypillistä mm. tietyissä mielenterveyden häiriöissä, mutta sellaista vaihtoehtoa ei Jäsken gradu tarjoa. Viiltely nousee muutenkin huomattavan usein esiin saatananpalvonnallisena ilmiönä molemmissa graduissa.
…ja tokihan minä vanhempana haluan, että viiltelevää lastani käsitellään ensin saatananpalvojana ja ehkä vasta myöhemmin opetusalan ammattilaiset alkavat miettiä, että voisiko taustalla olla jotakin muuta.

”Esimerkiksi, jos poliisin kotietsintöjen yhteyksissä esimerkiksi sisustus tai jokin muu viittaa selkeästi saatanan palvonnan harjoittamiseen kotona, siitä tulee merkintä tutkimuspöytäkirjaan (Supo, 1998). Jos poliisi tietäisi, kuka saatanan palvonnan ehkäisyä hoitavan tahon yhdyshenkilö on, hän voisi ilmoittaa havainnoistaan tälle.” (Jäske 2002, 61–62.)
Tervetuloa Jäsken Annukan poliisivaltioon. Eikö meillä olekaan enää lakia uskonnonvapaudesta vai eikö se koske saatananpalvojia? Miksei poliisi samaa kyytiä ilmoita yhdyshenkilölle myös, jos kodin sisustus viittaa selkeästi kristinuskon tai islamin harjoittamiseen kotona? Miksei poliisi ilmoita myös, jos sisustus ei viittaa mihinkään? Sehän tarkoittaa, että kämpässä majailee paatunut ateisti.

”Koulu A:n uskonnonopettaja kertoo, että hänen tarkoituksensa on viedä numerosarjasta 666 ihmeellisyys pois selittämällä, että se on koodi, joka ei välttämättä liity Saatanaan (Opettaja 1, 1998) Toisaalta tällainen asian ’pois-selittäminen’ voi toimia saatanan palvonnan vähättelynä. Kuten aikaisemmin jo totesin, sellainen ei tuo lopullisia tuloksia ehkäistessä saatanan palvontaa.” (Jäske 2002, 65–66.)
Tulitpa Annukka juuri kertoneeksi, että ainakin sillä Uuden Testamentin eksegetiikan kurssilla, jossa minä istuin, harjoitettiin saatananpalvonnan väheksyntää, koska käsittelimme lukusarjaa 666 koodina ja mietimme sen mahdollisia merkityksiä. Mitäpä jos kasvatustieteilijätkin tutustuisivat ihan oikeaan tieteelliseen raamatuntutkimukseen (sitä se vaikea sana eksegetiikka tarkoittaa) ennen kuin lähtevät kirjoittamaan gradua. Mitä sitten pitäisi tehdä, jos 666:sta ei saa selittää noin? Miten se pitäisi selittää? Hmm… ”SE ON SAATANANPALVONTAA!!!” Niinkö? Miten musta nyt jotenkin tuntuu, että ihan aikuisten oikea ongelma ei ole siinä, että uskonnonopettaja vähättelee asiaa, vaan siinä, että graduisti haluaisi pitää sen koko ajan ja kaikkialla esillä. Graduisti tuntuu haluavan, että aina kun opettaja löytää pienenkin syyn kääntää uskontotunti saatananpalvonnasta keskustelemiseen, hänen pitäisi tehdä niin. Haluanko minä, että lapseni uskonnonopetus on jatkuvaa propagandaa saatananpalvontaa vastaan? Haluanko todella?

”Jos saatanan palvontaa ei paikkakunnalla ole vielä ollenkaan, sovitaan sen tarkkailusta ja ilmoittamisesta siinä tapauksessa, jos epäilyjä ilmenee.” (Jäske 2002, 76–77)
Molemmat gradut varoittelevat useaan kertaan, miten ei saa ryhtyä saatanahysteriaan tai saatanavainoihin. Eikö tuo ole juuri sitä?

”- - - terveydenhoitaja usein sanoi haastattelun aikana, että ei oikein tiennyt - - - mikä oli näyttelemistä ja mikä todellista. Psykiatrisella osastolla olivat sanoneet samaa, ja ettei heillä ollut yhtään varsinaista saatanan palvojaa hoidossa. - - - Haastattelusta sain sen käsityksen, että nuoria, jotka on lähetetty psykiatriselle osastolle nimenomaan saatanan palvonnan tähden, ei kuitenkaan hoideta laitokseen lähettämisen syyn perusteella. Miksi hoitaa oireita, jos voisi hoitaa syytä, joka aiheuttaa oireet.” (Jäske 2002, 80.)
Siis WTF?!? Onko Suomessa todella ollut vuonna 2002 edelleen olemassa (ja onko niitä koskaan ollutkaan) psykiatrisia sairaaloita, jotka suostuvat ottamaan potilaan hoidettavakseen diagnoosilla ”saatananpalvonta”? Missä ihmeessä tuollainen diagnoosi on, koska ICD-10:stä en sitä löytänyt. Missä vaiheessa uskonnollisesta vakaumuksesta tuli sairaalahoitoa vaativa psykiatrinen häiriö? Olenko todella käsittänyt oikein, että graduisti tässä kritisoi, miten sairaaloissa ei hoideta palvontaa vaikka sinne jengiä siksi lähetetään? Luenko täysin väärin tuosta implisiittisen väittämän, että graduistin mukaan palvonta on syy ja mielenterveyshäiriö seuraus, ja sairaalat toimivat väärin hoitaessaan seurausta, ei syytä?

Molemmissa graduissa hyvin tyypillisesti esiintyvä ajatusketju on seuraava: saatananpalvonta aiheuttaa psyykkisiä häiriöitä -> psyykkiset häiriöt ovat merkki saatananpalvonnasta. Tai pidemmälle vietynä: nuoriso alkaa palvoa, koska voi pahoin -> palvonta aiheuttaa pahaa vointia -> nuoriso tarvitsee sairaalahoitoa koska palvoo. Joku voisi kutsua tällaista klassiseksi kehäpäätelmäksi, jossa syy perustelee seurauksen ja seuraus syyn. 

Joka tapauksessa graduisti lähtee siitä, että mielenterveyshäiriöistä tulee hoitaa palvojana. Sellainen vaihtoehto ei ole ilmeisesti edes pälkähtänyt tulevan kasvatus- ja opetusalan ammattilaisen mieleen, että mielenterveyshäiriö voikin olla syy ja palvonta seuraus, tai että mielenterveyshäiriö voi olla syy huomiota herättävään käytökseen jolla ei ole mitään tekemistä palvonnan kanssa. Haluanko minä, että lapseni opettaja lähtee ensisijaisesti lähestymään hänen mahdollista mielenterveyshäiriötään saatananpalvontana, koska sitähän sen on pakko olla, jos lapsi kerran on mielenterveyshäiriöinen. Anteeksi nyt vaan, mutta tällainen todistelu alkaa mielestäni muistuttaa raskaasti 1600-luvun noitasapattioikeudenkäyntien logiikkaa.

”Nämä oppilaat ovat olleet psyykkisesti ahdistuneita ja heillä on myös ollut suisidaalisuutta merkkinä pahasta olosta. Terveydenhoitajan mukaan tämä on kuitenkin aivan eri asia; se ei liity saatanan palvontaan. Hän kertoi koulussa olevan ’niin paljon kaikkea muuta, että se (saatanan palvonta) hukkuu niinku siihen’. Tämän takia koulu A:ssa ei kiinnitetä erikoista huomiota saatanan palvontaan eikä palvojia ’etsitä’.” (Jäske 2002, 82.)
Olen sanaton. Ihan oikeasti. Voisitko arvon Annukka Jäske ensin edes jotenkin todistaa teoriasi saatananpalvonnan olemuksesta mielenterveyshäiriöiden taustalla ennen kuin keskityt useamman kappaleen ajaksi syyttämää koulu A:ta siitä, etteivät he ota saatananpalvontaa vakavasti. Katos kun tiede nyt vaan toimii niin, että mitään absoluuttista todistamatonta puhtaasti uskoon perustuvaa totuutta ei ole, joten et voi voi peilata kaikkea materiaaliasi sellaiseen ja todistaa niitä sen kautta oikeaksi tai vääräksi.

Ihan oikeasti ja haloo: onko tämä todella yliopistogradu vai saatananpalvontahysterian levittämiseen tarkoitettu traktaatti, jonka pääpointti on todistaa keinolla millä hyvänsä, miten palvojia on kaikkialla. Noilla metodeilla katsottuna varmaan onkin, mutta haluanko todella lastani opettamaan ja auttamaan ihmisen, joka löytää Saatanan joka ikisestä mahdollisesta asiasta.

…ja nyt niihin aiemmin mainittuihin eeppisiin auttamiskeinoihin, joita siis suositellaan, ei hengellisessä teoksessa, vaan tieteellisessä kasvatusalan gradussa.
Konstit ovat Jäsken gradussa seuraavat: 
1. Uskoontulo ja rukoileminen. Jäske mm. antaa yksityiskohtaisi ohjeita, miten tämä touhu tulee oikeaoppisesti hoitaa. (muistakaa nyt koko ajan, että tämä ei ole ohje hengellisen työn tekijöille vaan kaikille nuorten kanssa tekemisissä oleville).
2. Riivaajien ulosajaminen. Tämä on ehdoton suosikkini (muistakaa nyt koko ajan, miten saatananpalvoja Jäsken mukaan tunnistetaan ja missä vaiheessa siihen puututaan). Tässä osiossa Jäske siis velvoittaa esim. opettajan tai kouluterveydenhoitajan harjoittamaan manaamista ja antaa siihen ohjeet. Ohjeissaan Jäske kyllä toteaa ”Puoskarointia on kuitenkin vältettävä.” No shit, niin on. Sanoisin että puoskaroinnin puolelle on menty jo siinä vaiheessa, kun koulun henkilökunta alkaa manata demoneja ulos oppilaasta. Haluanko todella käydä jonakin päivänä koulusta palaavan lapseni kanssa tällaisen keskustelun: ”Oliko koulussa kivaa?” ”Joo, tosi kivaa. Ensin meillä oli äidinkieltä, sitten liikuntaa ja sitten erityisope manasi musta Saatanan pihalle.”

Tasapuolisuuden ja lievennyksen nimissä minun on kerrottava, että suurin osa varsinkin Karjalaisen ja Koivusen esittelemistä nuorten auttamiskeinoista, kuten välittämien (käyttävät sanaa rakastaminen), kuunteleminen, ymmärtäminen ja läsnäolo, ovat sinällään mielestäni pelkästään ja puhtaasti kannatettavia ja hyviä keinoja missä tahansa työssä, jota nuorten kanssa tehdään.

Poiminta Jäsken loppupohdinnasta:
”Koulupsykologit ja perheneuvolat sekä mielenterveystoimistot ja muu terveydenhuollon piiri jäi kouluterveydenhoitajia lukuunottamatta haastattelematta. Toisaalta oman työni tarkoitus toteutui ilman näitä haastattelujakin. Näin mielestäni kävi, koska suuntasin työni ennenkaikkea kouluille, joilla näkemykseni mukaan on jatkossa vastuu tehdä työtä nimenomaan näiden tahojen kanssa yhteistyössä. Seuraava askel olisikin käytännössä jatkaa tutkimuksestani nousseen toimintasuunnitelman toteuttamista. Itse olen valmis ottamaan tämän tehtävän vastaan työssäni erityisopettajana…” (Jäske 2002, 114)
Niin ei käy. Graduisti teki tietoisen valinnan mutta miksi? Jos työ on suunnattu nimenomaan kouluille, eivätkö poisjääneet tahot nimenomaan ole niitä joita pitäisi haastatella. Mukaan haastateltaviin mahtui kuitenkin mm. jonkun paikallisen yökahvilan työntekijä. Kävikö näin, koska tuollaiset haastattelut piti unohtaa, ettei mission eteneminen häiriinny?

On todella hienoa Annukka, että olet erityisopettajana valmis toteuttamaan omaa suunnitelmaasi saatananpalvontahysterian levittämisessä, palvojien tunnistamisessa ja demonien manaamisessa. Jos olet vielä näin 11 vuotta myöhemmin samoilla linjoilla, toivon todella ihan sinun itsesi takia ettet ajaudu erityisopettajaksi ainakaan kouluun, jossa on minun tai tuttavieni lapsia… tai oikestaan kenekään lapsia niin, että saan selville missä olet ja mitä touhuat. Jos siis jatkat missiotasi edelleen, pidä huoli etten minä saa sitä selville. Jos saan, ohjelmassasi tulee – ja tähän voit luottaa – olemaan jatkuvia selonteon antoja esimerkiksi hallinto-oikeudelle. Jos minun lapseni tavitsee sinun tajoamaasi hoitoa, sen hoitavat hengellisen alan ammattilaiset eivätkä mitkään erityisopettajat.

Em. lainausten lisäksi näistä tieteellisistä tutkielmistä löytyy usean sivun mittaisia tuuttauksia, joita luonnehtisin hengellisiksi herätyssaarnoiksi. Meininki esimerkiksi Karjalaisen ja Koivusen gradussa sivuilla 30–32 on kuin litteroitua julistusta amerikkalaisesta babtistisaarnasta. Jossakin kohdin tekstiä viuhuvat sulkuihin merkityt Raamatunkohdat tavalla, jota olen nähnyt lähinnä ”Herätkää!”-lehdessä. Gradujen sisältö kattaa myös yksityiskohtaiset ohjeet oikeaoppisesta uskoontulemisesta, ja kaikkien gradujen esittelemien teologisten linjausten jatkoksi kerrottakoon, että Karjalaisen ja Koivusen teoria Pyhän Hengen saamisesta ei ole käsittääkseni ainakaan luterilaisen opin mukainen.

Olen tähän mennessä saanut nostettua esille vain ehkä 2% oleellisesta asiasta. Samalla olen tietysti jorissut valtavat määrät joutavia. Olen harmissani etten pysty mitenkään nostamaan esiin kaikkea, mitä haluaisin nostaa ja harmissani, koska esimerkkilainauksetkin on pakko jättää näin vähiin. Tekstiä on kuitenkin tuhottomasti, joten lienee aika vaieta ja esittää sitä ennen viimeiset kysymykset.

Miten tällainen selkeästi tarkoitushakuinen, umpisubjektiivinen, totaalisesti tiettyyn henkilökohtaiseen uskomukseen nojaava ja kaiken totuusarvon sen kautta mittaava missionaarinen saatananpalvontahysteriaa lietsova tuuttaus on koskaan voinut päästä yliopiston seulan läpi? Miten niitä on päässyt kaksi ja vieläpä samalla aiheella ja samankaltaisella sisällöllä? Jyväskylän yliopisto on ilmoittanut Suomen Kuvalehdelle, että kyseessä on työtapaturma, mikä laittaa minut miettimään, miten paljon tällaisia ”työtapaturmia” on Jyväskylän opettajakoulutuksessa sattunut, miten paljon niitä on sattunut opettajankoulutuslaitoksilla kaiken kaikkiaan muista tiedekunnista puhumattakaan? Onko tämä työtapaturma ollenkaan, vai koulun normaalia touhua, joka pitää nyt selitellä tapaturmaksi, kun rapa on alkanut lentää.

Mitä ihmettä tuolla Jyväskylässä on touhuttu jos tulevat kasvatustieteen maisterit ovat vielä graduvaiheessa näin tietämättömiä siitä, miten tieteellinen kirjoittaminen toimii? Annetaanko siellä akateemista koulutusta ollenkaan?

Miten ihmeessä on mahdollista, että henkilöt, jotka kouluttautuvat opetus- ja kasvatusalan yliopistotasoisiksi ammattilaisiksi voivat keskittyä akateemisessa opinnäytetyössään saatananpalvontahysterian levittämiseen ja uskonnollisen traktaatin kirjoittamiseen?

Minkä ihmeen alan ammattilaisia itse asiassa ovat ihmiset, jotka opettavat lapsiani? Ovatko he keskittyneet kouluttautumaan opettamiseen ja kasvattamiseen vai johonkin ihan muuhun? Millaisia muita omia henkilökohtaisia missioitaan tulevat opettajat voivat opiskellessaan keskittyä ajamaan ja pahimmillaan jatkaa niiden ajamista ammateissa, joissa heitä kuvitellaan kasvatusalan ammattilaisiksi?

Kuinka paljon minun pitää oikeasti alkaa selvittää, mihin lastani opettavat kasvatusalan ammattilaiset oikeasti ovat erikoistuneet ja mitä opiskelleet?

Ja that’s it. Onnittelen sinua, joka olet päässyt tänne asti. Itse en todennäköisesti olisi tällaisesta kilometriurputuksesta jaksanut lukea puoliakaan.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Sekalaisia ajatuksia viimeisimmästä räsäsmetelistä

Pelleillessämme alkuvuodesta Saariselällä videokameran kanssa, tulimme todenneeksi, että olemme porukalla päätyneet lopputulokseen, miten lehtiin kirjoittamisen, radioon soittamisen, mielensä pahoittamisen ja kaiken muunkin kansalaisvaikuttamisen pitäisi olla luvanvaraista toimintaa, koska eihän sitä muuten pysty ihminen kestämään. 


Kyseessä oli puhtaaksi suunsoituoksi tarkoitettu lausunto, joka kumpusi lähinnä silloisesta hevosenlihan ympärillä pyörivästä kohusta. Kun käytin osan eilistä iltaani seuraamalla Päivi Räsäsen viimeisten lausumien ympärillä pyörinyttä kohua, en ollut enää ollenkaan varma, vaikka haluaisin oikeastikin muuttaa ensinnäkin lehtiotsikoinnin ja toiseksi niiden pohjalta tehtyjen mielipiteiden julkituomisen luvanvaraiseksi. Sananvapaus on hieno asia, mutta kai sanojalla pitää olla joku vastuu sanomisistaan silloinkin, kun sanamuotoja miettiessä miettii myös, miten tavoittaisi sanoillaan helposti mahdollisimman suuren yleisön. Eikö muuten sanojalla pitäisi olla sanoistaan vielä suurempi vastuu, jos hän sanomisillaan vaatii toista sanojaa vastuuseen sanomisistaan.

Seuraavaksi listaan joitakin mieleeni tulleita hajanaisia ajatuksia eilisestä metelistä.


1. Argumentaatio ja medialukutaito

Suuri ja mahtava YLE uutisoi eilen mm. seuraavaa: Päivi Räsänen vertaa aborttia eläinten teurastukseen

Otsikko on tekstianalyyttisesti väittämältään täyttä tarkoitushakuista paskaa jo pelkästään heti otsikon alla olevan tiivistelmän valossa. Tiivistelmässä todetaan Räsäsen sanoneen Kansanlähetyspäivillä, että "eläimiä suojellaan paremmin kuin ihmisen sikiötä." Miten tuollaisesta lausumasta voi päästä loogisesti otsikon väittämään. Hmm... yritetäänpä löytää keino.

Ne, jotka ovat tehneet muutakin kuin nukkuneet äidinkielen tunneilla muistanevat, että rinnastus tehdään esimerkiksi kuin-sanalla. Jussi on kuin Esko. Jyrkempi rinnastus tehdään yksinkertaisesti tekemällä kahdesta asiasta yksi, ja se tapahtuu vaikka näin: Jussi on Esko. Näissä kahdessa esimerkissä vertaan Eskoa itseeni, mutta entä jos kirjoitan: "Eskoa kohdellaan työmaalla paremmin kuin Jussia." Onko mitään mahdollista loogisesti perusteltavissa olevaa keinoa johtaa tuosta otsikko "Jussi vertaa blogissaan Eskoa itseensä." Mielestäni ei ole, koska en ole verrannut itseäni ja Eskoa, vaan minun kohteluani Eskon kohteluun. Muuta tekstianalyyttisesti kestävää ja loogista vaihtoehtoa ei ole. Miksi siis toimittaja Jyri Rantala on päätynyt tuollaiseen lopputulokseen niin, että se on pitänyt oikein otsikoksi korottaa. En tiedä, mutta jo pelkkä Rantalan oma teksti osoittaa, että Rantala joko ei ymmärrä lukemaansa, ei tajua tekstianalyysistä juuri mitään tai vääristelee tosiasioita tarkoituksella.

En löydä pätevää keinoa. En vissiin vain osaa.

Räsänen ei ole verrannut aborttia ja eläinten teurastusta. Sellaista väittämää ei loogisesti kestävin perustein voi tehdä. Räsänen on verrannut lain teuraseläimille antamaa suojaa lain sikiöille antamaan suojaan. Räsänen on siis verrannut kahta lakikohtaa, ei aborttia ja teurastusta.

Voisin vaahdota Räsäsuutisoinnin epäloogisesta argumentaatiosta ja vääristä väittämistä vaikka kuinka pitkään, mutta oletan ettei tätäkään määrää jaksa kukaan lukea. Jätän tämän siis tähän yhteen esimerkkiin yhdestä otsikosta.

Tarinan opetus: Älkää ostako totuutena kaikkea, mitä otsikossa lukee. Jo pelkästään koko jutun lukeminen voi viedä asian ihan toiseen valoon ja kolmas kirkkain valo paljastunee vasta, kun tutustuu alkutekstiin - tässä tapauksessa siihen puheeseen, jonka Päivi Räsänen piti.  


2. "Poliisiministeri yllytti rikkomaan Suomen lakia."

Millä ihmeen argumenteilla tämä niin kovin usein esiintynyt väite on mahdollista perustella. Räsänen käyttää tämän metelin alkusyyn esiintuomiseen sen verran runsaasti tekstiä, ettei sitä kannattane postata kokonaisuudessaan tähän. Ken haluaa tarkistaa tulkintani oikeellisuuden, käyköön lukemassa tekstin suoraan Räsäsen puheesta (tämä osio alkaa sivulta 8). 

Testianalyyttisesti ei ole mitenkään perusteltua väittää, että sisäministeri olisi yllyttänyt rikkomaan Suomen lakia tai todennut, että ihmisen pitää toteuttaa Raamatun laki, vaikka se olisi ristiriidassa Suomen lain kanssa. Hän ei pienimmässäkään määrin anna pohjaa tällaisille väittämille, joita ainakin Twitter oli pullollaan: "Muistakaa kivittää kaikki homot, koska Raamatun laki tulee ennen kaikkea muuta."

Mitä Räsänen sitten sanoi? Hän yksinkertaisesti totesi että tietyissä tilanteissa tietyissä yhteiskunnissa on pienempi paha rikkoa lakia ja toimia Jumalan tahdon mukaisesti. Minulle tuli ensimmäisenä mieleeni esimerkiksi 40-luvun Saksa. Räsänen puhui koko historian laajuudessa, globaalisti ja yleisen periaatteen tasolla, ei yllyttänyt yhtään mihinkään. Ken muuta väittää, ei pitäydy väitteessään Räsäsen puheessa vaan tunkee siihen itse jotain lisää.

Ihmettelen muuten kovin, miksi yksikään näistä viimeiseen asti lakia puolustavista räsäsenkivittäjistä ei ole huudellut, miten Eugen Schauman oli terroristi ja rikollinen ja hänet pitäisi välittömästi poistaa kaikista oppikirjoista, kaikista muistolaatoista, hänen haudaltaan pitäisi viedä kivi ja haudan kunnioittaminen julistaa laittomaksi ja ennen kaikkea häntä ei enää koskaan missään saisi tituleerata suomalaiseksi itsenäisyystaistelijaksi ja sankariksi. Eugen Schauman katsokaas rikkoi touhullaan kaikkia mahdollisia lakeja, osoitti kansalaistottelemattomuutta ja oli muutenkin samalla Räsästä tuomitsevalla argumentaatiolla täydellinen laistapiittaamaton hylkiö, joka esimerkillään yllytti muitakin rikkomaan lakeja. Samalla vauhdilla tehtäköön sama temppu myös jääkäreille. Hekin rikkoivat lakia. Heidän touhunsahan ei ollut mitään muuta kuin aseellisen kapinan valmistelua laillista hallintoa vastaan.

Ja kun nyt on mediametelissä tullut nähtyä, miten pyhä ja tärkeä asia laki Räsäsen kivittäjille on, niin lienee syytä muistuttaa, että esimerkiksi tällaisia pykäliä löytyy voimassaolevasta laistamme. Muistattehan noudattaa niitä ja vaatia kovaan ääneen niiden noudattamista ja toimeenpanoa ja kritisoida kovaan ääneen kaikkia, jotka kehottavat joko sanoillaan tai näitä noudattamattajättävällä esimerkillään muita kansalaistottelemattomuuteen.

(lisäys 11.7.2013 klo 18.50
Löysin lisää lakeja, joista jokaisen pitänee olla perillä nyt kun 100% lainkuuliaisuus ja -noudattaminen on virallinen ja ainoa moraalinormi. Liitän nekin tähän)

Rakennuskaari 26 luku 1§
Kaikki pitäjässä asuvaiset ovat velvolliset rakentamaan ja kunnossa pitämään kirkkoa ja mitä siihen kuuluu, niinkuin kellotapulia, kirkonaitaa, pitäjäntupaa ja vaivaistupaa. Rakennusaineet, ajot ja muut kulut suoritetaan näihin taloluvun mukaan ja päivätyöt ruokakunnittain. Ennenkuin näissä asioissa mitään tehdään, kutsuttakoon pitäjänmiehet kokoon niistä keskustelemaan ja sopimaan.

Rakennuskaari 26 luku 3§

Kaupungissa rakentakoot ja korjatkoot huoneita ja kartanoa papille ne, jotka siellä omistavat huoneen tahi maata taikka harjoittavat porvarillista elinkeinoa eivätkä erittäin ole siita vapautetut. Kun huoneet on laillisesti rakennettu, pitäköön pappi niistä huolen, etteivät turmellu ja huolimattomuudesta joudu rappiolle.

(lisäys päättyy)


Rakennuskaari 7 luku 1 §
Jokaisessa talossa pitää olla humalisto, ja istuttakoon talonpoika joka vuosi hyviä juuria neljänkymmenen salon varalle, kunnes näitä tulee kaksisataa kokonaiseen taloon. Joka ei sitä tee, vetäköön sakkoa kultakin vuodelta [talarin], ja istuttakoon kuitenkin niinkuin on sanottu, jollei havaita, että humalistoa ei voi siihen istuttaa taikka siinä voimassa pitää.

Rakennuskaari 7 luku 2 §
Nimismies pankoon syyskäräjissä syytteenalaiseksi sen, joka ei ole humalistoa näin istuttanut, ja ottakoon sakon ulos ennen Tuomaanpäivää. Jos nimismies sen laiminlyö, maksakoon itse sen sakon.
Kauppakaari 16 luku 5 §
Jos velallinen karkaa velan tähden, niin on häntä heti kuulutuksella kutsuttava. Jos hän pääsee tästä valtakunnasta pois ja tahtoo hakea turvaa kuninkaalta, tehköön sen kuukauden kuluessa siitä, kuin ulkomaalle tuli. Jos hän saapi turvakirjan ja tahtoo sitä hyväksensä käyttää, niin ilmoittautukoon kahdeksan päivän kuluessa siitä, kuin kotiin tuli, kuninkaan käskynhaltijalle, taikka lähimmän kaupungin pormestarille ja raadille, ellei kuninkaan käskynhaltijaa siinä paikkakunnassa ole. Jos hän ei hae turvaa taikka vuoden kuluessa ilmoita laillista estettä, niin älköön hänellä ikänänsä olko rauhaa valtakunnan piirissä, ja tuomittakoon hänet poissa ollessaansa petturina, ja hänen nimensä pantakoon paaluun, joka petturien varalta on jokaiseen kaupunkiin pystytetty.

3. Mitä saa tehdä

Sosiaalinen media huutaa kuin apinalauma hurmoksessa, miten Räsänen ei olisi saanut sanoa mitä hän sanoi. Kyllä olisi. Suomen perustuslaki tietääkseni sisältää edelleenkin a) uskonnon ja omantunnon vapauden b) sananvapauden, ja molemmat koskevat tietääkseni jokaista kansalaista - myös ministeriä ja myös Päivi Räsästä. Uskonnonvapauspykälässä todetaan mm seuraavaa: "Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan." Mitä muuta Räsänen teki puheessaan kuin ilmaisi vakaumuksensa?

Sananvapauspykälä sisältää mm. seuraavaa: "Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenekään ennakolta estämättä." Räsänen ilmaisi tietoja ja mielipiteitä, that's it.

Tarinan opetus: lakatkaa huutamasta miten ministeri ei saa tehdä tiettyjä asioita. Ministeri saa tehdä tasan mitä tahansa, mitä jokainen muukin kansalainen saa.


4. Avautuminen seis ja sekalaisia loppuhajatelmia

Mitä saa tehdä ja mitä kannattaa tehdä ovat kaksi täysin erillistä asiaa. Päivi Räsänen sai tehdä sen, mitä teki ja sisäministeri saa tehdä kaiken, mitä Päivi Räsänen teki. Päivi Räsänen saa sisäministerinä tehdä, kuten teki. Ihan toinen asia on sitten se, kannattiko niin tehdä.

No kannattiko? Nousseesta metelistä päätellen ei ehkä olisi kannattanut. Minä en osaa nähdä meteliä kuitenkaan suurimpana ongelmana, vaan suurin ongelma on kysymys siitä, tavoittiko Räsäsen viesti vastaanottajat parhaalla mahdollisella tavalla, vai kävikö niin, että itse viesti jäi täysin kuulematta, kun kuulijat ajautuivat keskittymään epäoleellisiin sivuseikkoihin, tekivät vääriä tulkintoja tai ajautuivat täysin vastaanottokyvyttömään tilaan.

Ajattelen nimittäin sillä tavalla, että viestin välittäjän tärkein tehtävä on pitää huoli, että hänen haluamansa viesti tavoittaa mahdollisimman hyvin mahdollisimman monia. Kaikki muu priorisoituu sen alapuolelle. Mikäli sinällään hyvä viesti puetaan väärään muotoon tai esitetään väärällä tavalla, viestintä on epäonnistunut, koska viesti ei ole mennyt ainakaan oikealla tavalla perille. Juuri tällaisesta tässä viimeisimmässä räsäsmetelissä on mielestäni kyse. Lähtökohtainen ongelma saattaa olla jo pelkästään siinä, että Päivi Räsänen Kansanlähetyspäivillä puhuessaan ei ottanut huomioon, että hänen puhettaan, koska hän on sisäministeri, seurataan laajemminkin ja varsinkin Kansanlähetyspäivien ulkopuolella oleva vastaanottajajoukko ei tulkitse puhetta kansanlähetysaktiivin, kristityn tai yksityishenkilön puheena, vaan nimenomaan sisäministerin julkilausumana. Jos arkkipiispa olisi pitänyt vastaavan puheen, melua tuskin olisi noussut - ei ainakaan tässä mittakaavassa.

Räsäsen puhe tavoitti varmasti parhaalla mahdollisella tavalla kuulijansa Kansanlähetyspäivillä, mutta ottiko hän huomioon sitä hienoa (ja myös vaikeaa) asiaa, että hänen asemansa vuoksi hänen puheellaan on mahdollisuus tavoittaa myös huomattavasti laajempi kuulijakunta? Noh, huomattavasti laajempi kuulijakunta tuli tavoitettua, mutta tavoittiko varsinainen viesti heidät?

Sanoin eilen yksityisessä keskustelussa, että onhan Räsänen paikoitellen suunsa avatessaan täydellisen itsesuojeluvaistoton mäntti. Tällä en tarkoittanut että hänen viestissään olisi välttämättä mitään vikaa, vaan sitä, että hän ei lausuntojaan antaessaan ota huomioon kaikkia sen tulkintaan vaikuttavia (itsestäänselviäkään) tekijöitä. Olen toki Räsäsen kanssa monesta asiasta eri mieltä, mutta silti olen sitä mieltä, että tässä kohussa on pahasti liioittelun ja tahallisen mielensäpahoittelun meininkiä. Kaiken päälle - tunnustettakoon nyt sekin - esimerkiksi tässä lakikysymyksessä olen vanhana lakifanaatikkonakin (kysykää kavereiltani suhteestani lakiin) seisomassa Päivin ajatusten takana liput hulmuten.

Surulliseksi minut vetää eniten se, että valitettavan usein tällaisessa metelissä kärsii kaikkein eniten itse asia. Siksi Päivi Räsänen, kuten meistä jokainen, voisi puheitaan miettiessään pysähtyä todella pitkäksi ajaksi miettimään, onko tämä valitsemani tapa se, millä asiani, se mitä todella haluan sanoa, tavoittaa kaikki mahdolliset kuulijani parhaiten.

Päivi Räsäsen asemassa minä olisin jättänyt tuon sinällään arvokkaan puheen pitämättä tai jättänyt sen jonkun muun pidettäväksi. En siksi, että niitä asioita ei olisi pitänyt sanoa. Ne olisi mielestäni pitänyt ehdottomasti sanoa, mutta ne olisi pitänyt sanoa jonkun muun kuin istuvan sisäministerin suulla. Asia oli oikea, konteksti väärä. Lopputuloksesta kärsi kaikkein eniten itse viesti, mahdollisesti myös kristillinen viesti laajemminkin, ei siksi, että Räsänen olisi sanoissaan vahingoittanut niitä vaan siksi, että kokonaisuus oli sellainen, jossa mahdollisuus virhetulkinnalle ja yleiselle mielensäpahoitusmetelille oli liian otollinen.

Valitettavasti se nyt vain on niin, että tietyissä yhteiskunnallisissa rooleissa yksityisen minän ja julkisen roolin erottaminen toisistaan on mahdotonta.

Mutta silti ja ihan oikeasti: joku järki mukaan tähän yleiseen mielensäpahoittamiseen.



maanantai 25. maaliskuuta 2013

Peukutus tappoi Facebookin sosiaalisena mediana

120 viisasta ihmistä kokoontui liikuntahalliin vaihtamaan mielipiteitä, laajentamaan näkökulmaansa, keskustelemaan kiinnostavista asioista, oppimaan uutta, vaihtamaan kuulumisia, ja parantamaan maailmaa. Ensimmäinen heistä avasi suunsa ja sanoi jotain sellaista, joka oli hänelle itselleen tärkeää ja jonka ajatteli olevan mahdollisesti hyödyksi jollekulle muullekin tai ainakin kiinnostavan jotakuta muutakin, kuin häntä itseään. Hänen lopetettuaan sali pysyi täysin vaiti, mutta 28 ihmistä nosti peukalonsa pystyyn.

Seuraava ihminen avasi suunsa. Hänen asiansa ei liittynyt mitenkään edelliseen puheenvuoroon, mutta hänkin puhui jotain sellaista, jota piti riittävän tärkeänä jaettavaksi muille. Syvä hiljaisuus ja 15 peukaloa.

Kolmas teki saman kuin kaksi edellistä – 33 peukkua. Neljäs sai vain kaksi.

Viides avasi suunsa vasta kun oli ehtinyt pähkäillä riittävästi. Hän ajatteli selvittäneensä kupletin juonen ja kertoi aamulla kuulemansa vitsin – 60 peukkua.

Kuudes ei sanonut mitään. Hän käveli videotykille, kytki siihen tietokoneensa ja heijasti valokankaalle kuvan, jossa hänen labradorinnoutajansa nuolee peräaukkoaan – 70 peukkua.

Seitsemäs kaivoi verkosta kuvan irvistävästä kissasta ja photoshoppasi siihen tekstin "Pidä tunkkis!!!" Tämän hän heijasti valkokankaalle –73 peukkua.

Kahdeksas etsi kuvan tunkista ja photoshoppasi siihen seitsemännen tunkkitekstin – 78 peukkua.

Yhdeksäs vaati kovaan ääneen että liikuntahallin omistajan pitää kehittää alaspäin näyttävä peukutus, että nekin, joilla on negatiivinen mielipide, saisivat äänensä kuuluviin – 80 peukkua.

Kymmenes etsi saman kuvan, jota seitsemäs oli käyttänyt, ja photoshoppasi siihen tekstin – "Hassunhauskat eläinmeemit on perseestä." – 120 peukkua.

Yhdestoista kertoi saman vitsin kuin viides henkilö – 65 peukkua.

...ja niin he jatkoivat onnellisena aina elämänsä loppuu saakka.

Avasin Facebookiin tilin jo silloin, kun se ei vielä osannut puhua suomea. Kun Facebookin tilapäivityssyöte tuli käyttöön, sain pitkään tietää sitä kautta jotain ystävieni elämästä, kuulumisista ja mielipiteistä. Pääsin usein seuraamaan myös hyvin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä keskusteluita. Osallistuin sellaisiin toki ajoittain itsekin.

Nyt syötteeni on täynnä hassunhauskoja tekstitettyjä kuvia, josta suurin osa toitottaa samaa asiaa – sitä minkä kulloisenakin päivinä kuvitellaan olevan hauskinta – vitsejä ja muiden ohjelmien automaattisesti syöttämiä päivityksiä, joihin ei sisälly useinkaan edes personoivaa kommenttia. Ehkä vika on vain minussa, mutta enää en juurikaan löydä keskustelua, enkä tiedä ihmisten kuulumisista tai ajatuksista mitään. Ehkä en vain osaa tulkita nykyistä viestintää.

Kun laitamme Facebookiin uuden tilapäivityksen, vastaammeko tekstiruudussa olevaan kysymykseen "Mitä mietit?" vai mietimmekö ainoastaan, mitä sellaista tähän voi laittaa, millä saa mahdollisimman paljon peukutusta?

Onko sosiaalisuus, keskustelu, mielipiteiden vaihto ja ajattelu todella niin yksinkertaista, että ilmaisemme kaiken oleellisen vain ilmoittamalla, että tykkäämme jostain. Joku muu hoitakoon ajattelun ja jos hän onnistuu laatimaan ajatuksen, joka kelpaa minulle, ilmoitan siitä tykkäämällä, jos ei, keksiköön uusia ajatuksia niin kauan, että ne kelpaavat minulle tykkäämisen arvoisesti.

Miten yksikään idea voi kehittyä, tai miten kukaan voi ajatella mitään, jos ainoa palaute mitä saa on tieto siitä, moniko ihminen tykkää sanotusta. Miksi siitä on tykätty tai miksi jätetty tykkäämättä? Oliko se kokonaan vai ainoastaan osittain tykättävä? Keksisin kysymyksiä vielä vaikka kuinka, mutta en yhtään sellaista, johon peukku pystyisi aukottomasti vastaamaan.

Onko tämä enää sosiaalisuutta ollenkaan. Minä sano ettei ole. Sosiaalisuuteen kuuluu vuorovaikutus ja vuorovaikutus, kuten sana itsessäänkin sanoo on sitä, että vähintään kaksi tahoa vaikuttavat vuoroin toisiinsa. Sellaiseen ei riitä pelkkä peukuttaminen.

Facebook on media, mutta sosiaalisuutta sieltä löytyy koko ajan vähemmän. Se mikä ei ainakaan ole sosiaalisuutta on, että jokainen tuuttaa omaa asiaansa ja muut tuomitsevat sen hyväksi peukuttamalla tai vaikenevat iäksi, kuten ei sekään, että ainoa oleellinen sosiaalisuuden tavoite on saada mahdollisimman paljon peukutusta.

Ei peukutuksessa toki mitään vikaa ole. Se on kuitenkin vain yksi pieni ja kapea siivu sosiaalisen kanssakäymisen kokonaisuudesta.

Ja kiitos kaikille mahdollisille vastuussa oleville tahoille, ettei Facebookiin ole (ainakaan vielä) tullut negatiivista peukkua. Se jos mikä tappaisi Facebookin sosiaalisena mediana lopullisesti.

Tasapuolisuuden nimissä lupaan haukkua seuraavaksi Twitterin. Ei sekään mikään sosiaalisuuden taivas ole.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Naapureitaan parempi naapuri


Jos haluat löytää naapureitaan paremman naapurin, väitän että löydät sen mistä tahansa kerrostalosta. Valitse kuka tahansa ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä osut oikeaan. Suurin osa ihan kenestä tahansa osaa myös kertoa, miksi hän on parempi naapuri ja mitä kaikkea naapureiden tekemisiä hän oikeastaan sietääkään. Esitäpä sitten hänelle kysymys, mitä naapurit joutuvat hänen taholtaan sietämään ja todennäköisesti saat luettelon joistakin asioista, useimmin varmasti sellaisista elämän äänistä (ne ovat aina ääniä), jotka eivät oikeastaan ole vältettävissä ja joita kuka tahansa meistä aiheuttaa. Mene jonkun hänen naapurinsa jutuille ja pyydän häntä listaamaan asioita, joita hän aiemmin mainitun naapurin taholta sietää. Satavarmasti siinä listassa ei ole ainakaan kovin montaa yhtenäistä kohtaa mainitun naapurin itsensä tekemän listan kanssa.

Jätän edellisen kappaleen muhimaan hetkeksi taustalle ja siirryn teoreettisemman pohdinnan pariin: miten mitataan ihmisen aiheuttaman häiriön aste? Miten häiriöt järjestetään pahemmuusjärjestykseen objektiivisin ja mielipiteistä tahi henkilökohtaisista mieltymyksistä riippumattomin kaikille yhteisin perustein? Vastauksen löytäminen näihin kysymyksiin olisi mielestäni jopa koko ihmiskunnan kannalta hyvin oleellista, sillä silloin jokainen meistä voisi helposti arvioida oman toimintansa häiritsevyyden ja asettaa sen oikeaan mittasuhteeseen itse muiden taholta kokemansa häiriön kanssa.

On nimittäin niin, mihin jo epämääräisesti ensimmäisessä kappaleessa viittaankin, että perusinhimillinen tapamme tuntuu olevan ajattelu, jossa etsimme omasta toiminnastamme vain asioita, jotka meitä muiden toiminnassa häiritsevät ja (todennäköisesti) kun emme niitä löydä, annamme itsellemme oikeuden häiriytyä muiden tekemisistä? Sellainen tilanne, että joku saattaa kokea häiritsevänä asian, jota minä en koe, ei juolahda edes mieleemme... ei ainakaan automaattisesti ja ensimmäisenä.

Miten siis erilaiset häiritsevät toiminnat asetetaan janalle? Suora konkreettinen tekolista ei ole mahdollinen eikä järkevä, sen tajunnee fiksumpi vauvakin, joten järjestelyperiaatteiden pitänee liikkua ylemmällä ja filosofis-juridisemmalla tasolla, mutta pitäisikö sellaiseltakin tasolta etsiä useampia tekijöitä ja asettaa teko niiden perusteella moniulotteiselle koordinaatistolle, jolloin häiritsevin teko on se, joka asettuu usiemmalla akselilla mahdollisimman kauas nollakohdan positiiviselle puolelle? Vai pitäisikö teon häiritsevyys määritellä yksinkertaisemmin häiriötekijöiden indeksilukujen tuloksi? Suurin tulo = suurin häiriö.

Onneksi voin jättää tällaiset pohdinnat kokonaan matemaatikoille. Valitettavasti häiriötekijöiden määrittelyä en taida oikeutetusti voida, humanisti ja teologi kun olen. Lopulliseen totuuteen en edes kuvittele pääseväni, en edes pintaraapaisuun, mutta kai minun ainakin muutama ehdotus on pakko keksiä.

Voisiko häiritsevän teon kesto olla objektiivinen häiriötekijä? Mitä pidempi kesto, sen suurempi objektiivinen häiriö? Lasketaanko kesto toistuvissa tapauksissa häiriötapahtumien kokonaisajasta vai onko häiriötapahtumien lukumäärä oleellisempi tekijä? Pitääkö toistuvissa häiriötapahtumissa painottaa myös tapahtumien välistä intervallia, vai riittääkö pelkkä tapahtumien lukumäärä? Entäpä pitääkö lukumäärälaskennassa rajata kokonaisaika, jonka puitteissa lukumääräinen laskenta tehdään (häiriötapahtumia viimeisen 60 vrk:n aikana)? Menee vaikeaksi. Jätän tämän tekijän pohtimisen muille.

Olisiko häiriöstä kärsivien lukumäärä hyvä mittari häirinnän määrälle? Mitä useampi kärsijä, sen suurempi kärsimys? Tuntuisi helpolta ja toimivalta, mutta onko se loppuun saakka oikeudenmukaista? Entä jos häiriö on sellainen, että se voidaan muilla mittaavilla tekijöillä määritellä objektiiviseksi häiriötekijäksi, mutta se tapahtuu sellaiseen aikaan vuorokaudesta, jolloin paikalla siitä kärsimässä ei ole montaa ihmistä so. jos se tapahtuisi toiseen aikaan, siitä kärsisivät kaikki, mutta sen tapahtuma-aikana suurin osa potentiaalisista kärsijöistä on pois kärsintäalueelta. Vaikeaksi menee tämäkin, siirryn seuraavaan.

Entä häiriön tahallisuus, voisiko se toimia mittarina? Mitä selkeämmin häiritsijä ymmärtää toteuttavansa häirintää, sen suuremmat häiriöpisteet se saa? Voisi toimia, mutta kuka päätää, tekeekö joku jotain tietoisesti vai vastoin parempaa tietoaan? Asianosainen ei itse sitä voi päättää – silloinhan kukaan ei tekisi mitään tahallaan – mutta eivät toisetkaan, sillä he liian helposti kuvittelevat tahalliseksi sellaista, mikä saattaakin johtua vain tietämättömyydestä. Onko tällainen mittari myöskään oikeudenmukainen sellaisia mahdollisia häiritsijöitä kohtaan, jotka tietävät toimintansa aiheuttavan häiriötä, mutta eivät kykene käytössään olevin keinoin estämään sitä, vaikka häiriö konkreettiselta toteutukseltaan olisi sen tyyppinen, että suurin osa varsinkin normaaleista ihmisistä kykenisi siihen nimenomaan vain ja ainoastaan tietoisesti, tahallisesti ja siten, että häiriön alku ja loppu ovat täysin heidän oman kontrollinsa ja tahtonsa alla.

Pääni on jumissa. En minä tiedä. En osaa muuta kuin mukaellen lainata erästä suurta lempääläläistä ajattelijaa: ”Menee vaikeeks!”

En tiedä kuin sen, että jokainen häiriintyy jostakin ja jokaisella on mielestäni oikeus omaan tuntemukseensa niin, ettei kukaan muu tule sanelemaan, miten jollakulla ei ole oikeutta kokea häiriötä häiriönä, koska ”kukaan muu” ei koe sitä sellaisena. Ajattelen myös, että jos jotakuta kehotetaan – oli sävy sitten miten ystävällishenkinen tahansa – lopettamaan yhtä tai useampaa muuta häiritsevä toimintansa, silloin on oikeudenmukaisuuden nimissä kohtuullista, että vaatija (joka usein on vähintäänkin asianosainen so. se, jota toiminta häiritsee) karsii samalla pois kaikki muutkin jotakuta häiritsevät toiminnat – siis ihan kaikki – ja tekee sen myös itsensä kohdalla.

Edellinen tilanne on teoreettisesti oikein mukava, mutta johtaa tilanteeseen, missä kukaan ei saa tehdä mitään. Haluaisinko itse asua sellaisessa tilanteessa. En, mutta en silti mene sanomaan, ettei joku voisi haluta. Onhan meillä ihmisillä niin erilaisia mieltymyksiä. Silti en ihan liput liehuen lähtisi suosittelemaan sellaisen kokeilua missään.

Mikä sitten on häirintää, joka pitää loppua. Seuraava näkemys edustaa yksin vain ja ainoastaan minun henkilökohtaista mielipidettäni. Objektiivisesti katsottuna häiritää on sellainen toiminta joka suoraan ja selkeästi rikkoo Suomen lakia. Taloyhtiöiden järjestyssäännötkin ovat usein niin epämääräisiä, että niihin vetoamalla useinmiten päästään vain tilanteeseen, jonka esittelin edellisessä kappaleessa. Jos liikennemerkit kertovat, että taloyhtiön pihaan saavat ajaa moottoriajoneuvolla vain yhtiön asukkaat ja yhtiön oven eteen on toistuvasti pysäköity jonkun asukkaan vieraan auto niin, että asukkaiden ajaminen oman porraskäytävänsä ovelle esimerkiksi lastauksen tai purun ajaksi hankaloituu, se on häirintää, jota ei pitäisi ymmärtää. Jos pysäköity auto lisäksi tukkii talon pelastusteitä, se on sitä vielä pahemmin. Jos täysin vastaavalla parkkeerauksella ei rikota lakeja eikä vaaranneta kenekään henkeä ja terveyttä, se siedettäköön, näin minä ajattelen. Samoin ajattelen myös esimerkiksi yöllisestä metelistä. Puhun tietysti toki satunnaisista tai väliaikaisista häiriöistä, en järjestelmällisestä muiden huomiotta jättämisestä. Jos järjestyssäännöt kieltävät muita häiritsevät metelöinnin, niin niiden sanamuoto on perseestä. Jotakuta häiritsee kaikki, mitä hän kuulee, jotakuta vain, jos se saa korvat vuotamaan verta. Jos naapurin iltaöinen melu häiritsee, älä mene järjestyssääntöihin vedoten tai vetoamatta jättämättä huomauttelemaan, älä vaikka lerssi otsassasi olisi kasvanut jo metrin mittaiseksi. Hanki desibelimittari, mittaa äänenpaine ja soita poliisille. He kertovat kyllä, onko melu häiritsevää. Jos melua tapahtuu vain joskus, yritä ymmärtää, että elämisestä syntyy ääniä myös silloin, kun et ehkä itse tuottaisi niitä.

Olen myös sitä mieltä, että jos on pakko mennä kommentoimaan, itse tapahtumahetkellä tapahtuva kommentointi, jos se vain on mahdollista (so. häiriöstä vastuussa olevat ihmiset ovat paikalla) on paljon reilumpaa, fiksumpaa ja oikeudenmukaisempaa kuin edes vain vähän myöhemmin tapahtuva jälkikäteinen palautteenanto ”Ei oikein saatu nukuttua viime yönä kun...” Jos et kerran saanut nukuttua, mikset mennyt hoitamaan asiaa silloin kun et saanut nukuttua, että häiritsijä olisi voinut antaa sinulle mahdollisuuden saada nukuttua nopeammin. Ai siksikö, koska yritit nukkua? Mutta juurihan sanoit, ettet saanut nukuttua. Luonnollisesti on niin, että mitä pidempään palautteesi kanssa odotat, sen huonommin asiasi hoidat.

Loppupeleissä ajattelen, että meitä on tällä pallolla aivan liikaa siihen nähden, että voimme tuijottaa vain omaan napaamme. Tämä pätee sekä häiriön sietämiseen, että sen aiheuttamiseen. Jos pyrimme ajattelemaan molemmissa tilanteissa hieman toisiammekin, yhdessäolomme on helpompaa ja jopa olomme itse keskenämme saattaa helpottua. Saatammekin päästä häiriötekijät unohtamalla helpommin siihen tilaan, johon häiriötekijöiden poistolla pyrimme. En toki tiedä, mutta voisin kuvitella, että on helpompi nauttia kotona elokuvasta naapurin riidellessä, jos yrittää keskittyä miettimään muutakin kuin sitä, miten paljon noiden melu minua oikeastaan häiritseekään. Positiivisiin asioihin keskittyminen negatiivisten sijaan on jokaisen itseään kunnioittavan hedonistin ensimmäinen väline pyrkimyksessä kohti maksimaalista henkilökohtaista nautintoa.

...ja muuten: itseä häiritsevien tekijöiden vertailu itse aiheutettuihin häiriöihin ei ole lineaarista touhua. Tämä minun kokemukseni mukaan niin kovin tyypillinen ajatustapa ”Naapuri häiritsee mua meluamalla, joten häiritsenkö minä häntä? En häiritse, koska en melua” on minun ajatukseni mukaan täysin metsässä. Melu ei ole tässä vertailussa ensisijainen tekijä, vaan se, mikä häiritsee. Jos ajattelet: ”Häiritsenkö minä häntä? Saatan muuten häiritäkin, koska vieraani parkkeeraavat autonsa Jussin blogitekstin esimerkin mukaisesti porraskäytävän pieleen niin ettei naapuri pääse aina helposti purkamaan painavia kamojaan pois autosta”, niin saatat olla jo lähempänä totuutta, mutta sitten esitän kysymyksen: miksi pitää vertailla?

Mutta en minä tiedä, minulla on vain mielipide. Siksi lainaan erästä toista, ehkä vielä hieman sitä lempääläläistä suurempaa ajattelijaa, koska päässäni ei sen edellisen lainauksen sammuttua ole pyörinyt muuta kuin hänen sanansa:

”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” – Jeesus Nasaretilainen (Matt. 7. 3-5)

torstai 14. helmikuuta 2013

Ostaisitko vakuutuksen myyjältä, joka ei kättele eikä esittele itseään?

Sanon sen heti startissa: en tajua myyntityöstä mitään. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, enkä varsinkaan osannut sitä. Minä en saisi kaupaksi edes uutta Ferraria, vaikka tarjoaisin sitä ilmaiseksi. En siis todellakaan ole se poika, josta polvi on parantunut. Isäni on automyyjä ja kuulemieni kommenttien mukaan törkeän hyvä työssään.

Näistä lähtökohdista katsoen minun ei ehkä todellakaan kannattaisi blogata myymisestä mutta teen sen silti. Kävin nimittäin eilen Pohjolassa juttelemassa vakuutuksista, jonka seurauksena päädyin muistelemaan muidenkin vakuutusyhtiöiden yrityksiä saada minut asiakkaakseen ja... noh... sitten pitikin jo päästä kirjoittamaan.

Miten ihmisille myydään tuotteita? En tiedä. Miten ihmisille myydään vakuutus? En tiedä. Tiedän ainoastaan, miten sitä ei myydä minulle, ja listaankin seuraavaksi muutaman tapausselostuksen ikäänkuin vinkeiksi heille, jotka eivät halua myydä minulle mitään.

CASE 1: IF
Eräänä päivänä taannoisessa menneisyydessä minulle soitti miellyttävä ja sulava kaveri Ifiltä kehottaen minua kilpailuttamaan vakuutukseni. Hän lupasi ja vannoi, että pystyy tekemään minulle tarjouksen, josta en kehtaa kieltäytyä. Lupasin katsoa hänen tarjouksensa, ja seuraavana päivänä tunnilleen sovittuna aikana sähköpostiini tipahti minulle räätälöity tarjous juuri niistä vakuutuksista, joita tarvitsin. Hintakin oli enemmän kuin kohdallaan.

Kaikki siis hyvin tähän asti.

Ennen kuin Ifin puhelinkaveri ehti olla minuun seuraavan kerran yhteydessä, puhelimeni joutui sellaisen tapaturman uhriksi, jonka korvaajana olisi pitänyt olla silloisen työnantajani vakuutusyhtiö. Tarvitsin tiedon vakuutuskäytännöistä äkkiä, mutta koska tapaturma tapahtui juuri pidempien lomapyhien alla en saanut enää kiinni työmaalta sitä ihmistä, joka olisi osannut antaa minulle tavitsemani tiedot. Ainoa, mitä sain tietooni oli, että työnantajani vakuutukset ovat Ifillä.

”Ifin myynti oli asiakkaan näkökulmasta todella miellyttävää ja vaivatonta, joten lienee heidän asiakaspalvelunsakin”, ajattelin ja päätin tiedustella kysymyksiini vastauksia suoraan Ifiltä. Soitin verkosta löytämääni asiakaspalvelunumeroon, kerroin puheluun vastanneelle miellyttävä-ääniselle naiselle, etten ole yhtiön asiakas enkä suoranaisesti hoida mitään konkreettista asiaa (koska en voi hoitaa asiaa työnantajani puolesta), vaan tarvitsen ainoastaan yleisiä periaatetasoisia vastauksia teoreettisiin kysymyksiin heidän käytännöistään. Esitin asiani ja kysyin, voivatko he auttaa minua. Asiakaspalvelija kertoi, että totta kai voivat – se on heidän työtään – ja sanoi yhdistävänsä minut osastolle, jolla on hallussaan kaikki haluamani vastaukset.

Sitten alkoi rock’n’roll...

Kerroin puheluun vastanneelle asiantuntijanaiselle, että minut on asiakaspalvelun toimesta yhdistettu hänelle, ja esitin asiani sanatarkasti kaikkia samoja sanoja käyttäen ja samoin äänenpainoin, kuin olin sen selittänyt alun perin puheluun vastanneelle asiakaspalvelijalle. Asiantuntija kysyi vakuutusnumeroani. Selitin asiani uudelleen yhä edelleen kaikkia samoja sanoja käyttäen, mutta painotin tällä kerralla sitä, että en ole yhtiön asiakas, enkä hoida mitään konkreettista asiaa, vaan tarvitsen ainoastaan periaatetason yleisiä vastauksia yleisluontoisiin teoreettisiin kysymyksiin. Mitä tekikään asiantuntija? Haukkui (ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti) minut aluksi pystyyn siitä, että julkean soittaa hänelle, vaikken ole edes asiakas, ja sen jälkeen syytti minua siitä, että yritän vedätysperiaatteella kalastella häneltä sitovan päätöksen johonkin epämääräiseen tapaukseen. Kerroin, että ensinnäkään en halua päätöstä, haluan vain teoreettisia heidän käytäntöjään koskevia vastauksia ja että toiseksi en ole soittanut hänelle, olen soittanut yleiseen asiakaspalvelunumeroon ja keskustelen nyt hänen kanssaan vain, koska asiakaspalvelu on yhdistänyt minut hänelle. Tähän asiantuntija vastaa, että tällaisissa asioissa he eivät suostu minua auttamaan.

Tämä ei kuitenkaan rittänyt asiantuntijalle. Ilmeisesti hän halusi päästellä kaikki höyryt ennen pitkiä vapaita ulos, jotta voisi nauttia työn ulkopuolisesta elämästään paineettomasti. On sanottava, että tästä toimesta hän suoriutui oikein mallikelpoisesti, tosin hänellä oli paha taipumus toistaa itseään niin, että kuulin kymmenen minuutin keskustelumme aikana saman ehkä noin kahden minuutin mittaisen asian viiteen kertaan.

En ole koskaan päässyt millään elämäni osa-alueella ottamaan vastaan niin ylimielistä, törkeää ja alistavaa kohtelua kuin tuon puhelun aikana. Ken ei sanaani usko, hänelle kerrotakoon, että ensimmäinen taho, jonka kanssa Ifille soittaessa pääset juttelemaan on robotti, joka ilmoittaa, että jokainen puhelu nauhoitetaan. Tässäkin suhteessa he ovat hyvän asiakaspalvelun periaatteiden mukaisesti tehneet asiat helpoksi. Minun ei tarvitse käyttää aikaani omien sanojeni todisteluun, koska If on laittanut puolestani talteen kaiken tarvittavan todistemateriaalin.

Kiitos siis Ifille hyvästä tarjouksesta, monipuolisesta asioiden helpottamisesta ja siitä, että olen heidän ansiostaan ainakin yhtä (toivottavasti) ainutkertaista kokemusta rikkaampi.

Arvatkaapa huviksenne, lupasinko siirtää vakuutukseni Ifiin, kun heidän puhelinmyyjäkaverinsa soitti minulle joitakin aikoja myöhemmin tiedustellakseen, mitä mieltä olen hänen tarjouksestaan. Lupasin tietysti. Kerroin kaverille, että tarjous oli mielestäni oikein hyvä (mitä se olikin) ja että siirryn heidän asiakkaakseen heti, kun hän pystyy konkreettisin todistein osoittamaan minulle, että helvetissä on lämpötilan äkillisen laskun seurauksena alkanut pyöriä valtavat mustan pörssin karvalakkimarkkinat.

En todella ota riskiä, että saatan joutua samanlaisen sikailun kohteeksi myös silloin, kun teoreettisen tiedustelun sijaan yritän asiakkaan ominaisuudessa hoitaa konkreettista vakuutusasiaa. En halua pahaa mieltä, tuli se minulle miten halvaksi tahansa. En halua sitä, vaikka saisin siitä rahaa, ja siksi en tule koskaan ottamaan Ifiltä vakuutusta, en edes silloin jos he ovat valmiita maksamaan minulle siitä, että suuressa armossani annan heidän vakuuttaa itseni.

CASE 2: Pohjola
Pohjolan puhelinmyyjäkaveri soitti minulle ja kertoi että minulla jää OP-Pohjolan asiakasbonuksia käyttämättä ja minun kannattaisi tulla heidän konttoriinsa kuulemaan, mitä sellaista he voisivat minulle tarjota, jotta saisin bonusylijäämäni käyttöön. Hienoa: ainakin minun silmissäni uskottavuus kasvaa, jos tuotteen tarjoaja haluaa nähdä sen vaivan, että hoitaa asiat kasvokkain. Hienoa oli myös se, että puhelinmyyjä oli selvittänyt, mistä narusta juuri minun tapauksessani kannattaa vetää. Sanoin olevani kiinnostunut, jolloin puhelinmyyjä kysyi, saako varata minulle ajan vakuutusesittelijälle. Annoin suostumukseni.

Istuin Pohjolan konttorin aulassa tasan minuutilleen sovittuna aikana. Esittelijä saapui paikalle viitisen minuuttia myöhässä näin sanoen: ”Oliko varannut ajan?” Hämmennyin enkä tiennyt mitä vastata, koska en ollut varannut aikaa, olin vain luvannut Pohjolaa puhelimessa edustavalle henkilölle saapua paikalle. Vastasin kuitenkin ”kyllä”, jolloin esittelijä kysyi: ”Varasitko sen N. N. :lle?” Hämmennyin vielä enemmän. Onko tämä henkilö nyt mainittu N. N. vai joku, joka vie minut N. N. :n luo. Näytin varmaan aika kummalta vastatessani taas ”kyllä”, jolloin esittelijä viittasi kädellään lähintä lasikoppia kohti sanoen: ”No käy sitten sisään.”

Kävelin koppiin, riisuin takkini ja mietin, että koska on se hetki, jolloin minun on vanhemmilta saadun tapakasvatuksen mukaisesti loogista kätellä esittelijää, esitellä itseni ja antaa hänelle mahdollisuus esitellä itsensä. Sitä hetkeä ei tullut koskaan. Esittelijä istui heti sisään päästyään pöytänsä taakse kättelymatkan ulkopuolelle, pahoitteli myöhästymistään (hienoa) ja siirtyi itse asiaan, eli vakuutuksien esittelyyn.

Itse esittelystä minulla ei ole kuin hyvää sanottavaa. Esittelijä oli asiantunteva, asiallinen, miellyttävä, suora ja rehellinen ja antoi absoluuttisen kattavat vastaukset joka ikiseen kysymykseen, jota keksin kysyä. Hänen tekemänsä tarjouskin oli hyvin kilpailukykyinen.

Tulin siis palvelluksi hyvin, mutta silti mietin, haluanko siirtää edes osan vakuutuksistani tähän yhtiöön. Alkuvaikutelmani oli kiusaantunut ja hämmentynyt, hetken oloni oli sellainen, vaikka tämä tuskin oli esittelijän tavoite, että minun pitäisi olla kiitollinen, kun he suostuvat palvelemaan minua. Hetken, tosin vain lyhyen sellaisen, tunsin olevani KELA:n asiakas kaikissa tuon käsitteen negatiivisissa merkityksissä. Hetken minusta tuntui, etten ole ihminen vaan nimetön taho X, joka on varannut ajan N. N. :lle.

Miksi esittelijä ei aloittanut kohtaamistamme, kuten tällaiset kohtaamiset miltei aina minun kokemukseni mukaan aloitetaan – esittelemällä itsensä ja kättelemällä. Miksi ensivaikutelmani oli kärjistetysti sellainen kuin olisin kerjännyt heiltä tapaamista, vaikka tosiasiassa olin paikalla, koska he olivat erikseen soittamalla pyytäneet minut sinne.

Sain miellyttävän kohtelun ja hyvän tarjouksen ja silti huomaan miettiväni millaista palvelua tulen heiltä saamaan, jos siirrän vakuutuksiani heille. Saanko vielä lisää tunnetason kokemuksia välinpitämättömyydestä, jos olen heidän asiakkaansa, eli heidän näkökulmastaan jo varmistettu poka. En tiedä ja uskallanko ottaa riskin tietääkseni?

Huomaan myös miettiväni, teenkö nykyiselle vakuuttajalleni oharit, petänkö heidät, jos siirrän osan vakuutuksistani heiltä pois.

Mistä pääsemmekin aiheeseen...

CASE 3: Fennia
Fennian toimintamallista minulla olisi montakin tarinaa, mutta yksi symbolisoikoon niitä kaikkia.

Lähtökohdiksi kerrottakoon, että kun aikanaan otin ensimmäiset vakuutukseni, otin ne Fenniasta vain siksi, että en jaksanut selvitellä yhtiöiden eroja ja autoni pakollinen liikennevakuutus oli jo Fenniassa vain koska auton myyjä oli ehdottanut heitä. Fennia ei siis koskaan houkutellut minua asiakkaakseen. He saivat minut asiakkaakseen vain, koska olivat ensimmäinen mieleeni tullut vaihtoehto.

Muutama vuosi sen jälkeen, kun olin ottanut itselleni Fenniasta kaikki tarpeelliset perusvakuutukset, joita he eivät siis olleet koskaan markkinoineet minulle, vaimoni tuli ensimmäisen kerran raskaaksi. Vajaa viikko sen jälkeen kun olimme päästäneet tiedon raskaudesta julki, sain Fenniasta kirjeen, jossa vakuutusasioitamme hoitava henkilö onnitteli meitä tulevasta perheenlisäyksestä. Samassa kuoressa oli valmis tarjous lapselle jo ennen syntymää otettavasta sairausturvavakuutuksesta. Olin sanaton. Tilanne nimittäin oli sellainen, että olin vasta päivää aiemmin miettinyt, että minun pitäisi soittaa vakuutusyhtiöön ja tiedustella heiltä juuri tätä vakuutusta. Kun aloin taas löytää sanoja, soitin ensimmäistä kertaa vakuutuksien oton jälkeen yhteyshenkilölleni pääasiallisena halunani saada tietää, mistä ihmeestä hän on saanut tietää tulevasta perheenlisäyksestämme. Halusin myös kiittää hienosta asiakaspalvelusta. Puhelun aikana selvisi, että isäni oli käynyt edellisenä päivänä yhtiössä hoitamassa asioitaan ja tullut yhteyshenkilömme kuullen todenneeksi, että miniä on raskaana. Tästä yhteyshenkilö oli sitten päätellyt, että saatamme haluta vakuuttaa vauvan ja päättänyt asiaa helpottaakseen laatia meille erikseen pyytämättä tarjouksen. 

Wau!!!

Tuolloin tajusin myös sen, että jummi, minulla on yhtiössä yhteyshenkilö, joku ihminen jolle voin aina soittaa, jos minulla on kysyttävää vakuutusasioista. Ihminen, joka on aina sama. Ihminen, jolle en ole vain asiakas vaan nimenomaan Hänen Henkilökohtainen Asiakkaansa. Ihminen, joka näyttää ajattelevan minua myös silloin, kun en ole häneen yhteydessä. Ihminen, joka tekee oma-aloitteisesti jotain minun vuokseni.

...ja kiitos tämän tapauksen, huomaan tuntevani piston sydämessäni joka kerta, kun joku vakuutustyyppi soittaa minulle kehottaen minua kilpailuttamaan vakuutukseni ja toteamaan että saan ne häneltä halvemmalla. Voinko pettää nykyisen yhtiöni ja ennen kaikkea yhteyshenkilöni vain siksi, että saan säästettyä muutaman euron. Tiedän että bisnes toimii niin ja kyse ei ole ohareista, mutta silti... kiitos tämän vauvaepisodin en pysty ajattelemaan niin kylmästi.

Tämän kilometrivuodatuksen lopussa päässäni ei pyöri muuta kuin Muhosen Janin ääni, joka toistaa kerta kerran perään:

”Markkinointia on kaikki, mitä me teemme.”