maanantai 18. helmikuuta 2013

Naapureitaan parempi naapuri


Jos haluat löytää naapureitaan paremman naapurin, väitän että löydät sen mistä tahansa kerrostalosta. Valitse kuka tahansa ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä osut oikeaan. Suurin osa ihan kenestä tahansa osaa myös kertoa, miksi hän on parempi naapuri ja mitä kaikkea naapureiden tekemisiä hän oikeastaan sietääkään. Esitäpä sitten hänelle kysymys, mitä naapurit joutuvat hänen taholtaan sietämään ja todennäköisesti saat luettelon joistakin asioista, useimmin varmasti sellaisista elämän äänistä (ne ovat aina ääniä), jotka eivät oikeastaan ole vältettävissä ja joita kuka tahansa meistä aiheuttaa. Mene jonkun hänen naapurinsa jutuille ja pyydän häntä listaamaan asioita, joita hän aiemmin mainitun naapurin taholta sietää. Satavarmasti siinä listassa ei ole ainakaan kovin montaa yhtenäistä kohtaa mainitun naapurin itsensä tekemän listan kanssa.

Jätän edellisen kappaleen muhimaan hetkeksi taustalle ja siirryn teoreettisemman pohdinnan pariin: miten mitataan ihmisen aiheuttaman häiriön aste? Miten häiriöt järjestetään pahemmuusjärjestykseen objektiivisin ja mielipiteistä tahi henkilökohtaisista mieltymyksistä riippumattomin kaikille yhteisin perustein? Vastauksen löytäminen näihin kysymyksiin olisi mielestäni jopa koko ihmiskunnan kannalta hyvin oleellista, sillä silloin jokainen meistä voisi helposti arvioida oman toimintansa häiritsevyyden ja asettaa sen oikeaan mittasuhteeseen itse muiden taholta kokemansa häiriön kanssa.

On nimittäin niin, mihin jo epämääräisesti ensimmäisessä kappaleessa viittaankin, että perusinhimillinen tapamme tuntuu olevan ajattelu, jossa etsimme omasta toiminnastamme vain asioita, jotka meitä muiden toiminnassa häiritsevät ja (todennäköisesti) kun emme niitä löydä, annamme itsellemme oikeuden häiriytyä muiden tekemisistä? Sellainen tilanne, että joku saattaa kokea häiritsevänä asian, jota minä en koe, ei juolahda edes mieleemme... ei ainakaan automaattisesti ja ensimmäisenä.

Miten siis erilaiset häiritsevät toiminnat asetetaan janalle? Suora konkreettinen tekolista ei ole mahdollinen eikä järkevä, sen tajunnee fiksumpi vauvakin, joten järjestelyperiaatteiden pitänee liikkua ylemmällä ja filosofis-juridisemmalla tasolla, mutta pitäisikö sellaiseltakin tasolta etsiä useampia tekijöitä ja asettaa teko niiden perusteella moniulotteiselle koordinaatistolle, jolloin häiritsevin teko on se, joka asettuu usiemmalla akselilla mahdollisimman kauas nollakohdan positiiviselle puolelle? Vai pitäisikö teon häiritsevyys määritellä yksinkertaisemmin häiriötekijöiden indeksilukujen tuloksi? Suurin tulo = suurin häiriö.

Onneksi voin jättää tällaiset pohdinnat kokonaan matemaatikoille. Valitettavasti häiriötekijöiden määrittelyä en taida oikeutetusti voida, humanisti ja teologi kun olen. Lopulliseen totuuteen en edes kuvittele pääseväni, en edes pintaraapaisuun, mutta kai minun ainakin muutama ehdotus on pakko keksiä.

Voisiko häiritsevän teon kesto olla objektiivinen häiriötekijä? Mitä pidempi kesto, sen suurempi objektiivinen häiriö? Lasketaanko kesto toistuvissa tapauksissa häiriötapahtumien kokonaisajasta vai onko häiriötapahtumien lukumäärä oleellisempi tekijä? Pitääkö toistuvissa häiriötapahtumissa painottaa myös tapahtumien välistä intervallia, vai riittääkö pelkkä tapahtumien lukumäärä? Entäpä pitääkö lukumäärälaskennassa rajata kokonaisaika, jonka puitteissa lukumääräinen laskenta tehdään (häiriötapahtumia viimeisen 60 vrk:n aikana)? Menee vaikeaksi. Jätän tämän tekijän pohtimisen muille.

Olisiko häiriöstä kärsivien lukumäärä hyvä mittari häirinnän määrälle? Mitä useampi kärsijä, sen suurempi kärsimys? Tuntuisi helpolta ja toimivalta, mutta onko se loppuun saakka oikeudenmukaista? Entä jos häiriö on sellainen, että se voidaan muilla mittaavilla tekijöillä määritellä objektiiviseksi häiriötekijäksi, mutta se tapahtuu sellaiseen aikaan vuorokaudesta, jolloin paikalla siitä kärsimässä ei ole montaa ihmistä so. jos se tapahtuisi toiseen aikaan, siitä kärsisivät kaikki, mutta sen tapahtuma-aikana suurin osa potentiaalisista kärsijöistä on pois kärsintäalueelta. Vaikeaksi menee tämäkin, siirryn seuraavaan.

Entä häiriön tahallisuus, voisiko se toimia mittarina? Mitä selkeämmin häiritsijä ymmärtää toteuttavansa häirintää, sen suuremmat häiriöpisteet se saa? Voisi toimia, mutta kuka päätää, tekeekö joku jotain tietoisesti vai vastoin parempaa tietoaan? Asianosainen ei itse sitä voi päättää – silloinhan kukaan ei tekisi mitään tahallaan – mutta eivät toisetkaan, sillä he liian helposti kuvittelevat tahalliseksi sellaista, mikä saattaakin johtua vain tietämättömyydestä. Onko tällainen mittari myöskään oikeudenmukainen sellaisia mahdollisia häiritsijöitä kohtaan, jotka tietävät toimintansa aiheuttavan häiriötä, mutta eivät kykene käytössään olevin keinoin estämään sitä, vaikka häiriö konkreettiselta toteutukseltaan olisi sen tyyppinen, että suurin osa varsinkin normaaleista ihmisistä kykenisi siihen nimenomaan vain ja ainoastaan tietoisesti, tahallisesti ja siten, että häiriön alku ja loppu ovat täysin heidän oman kontrollinsa ja tahtonsa alla.

Pääni on jumissa. En minä tiedä. En osaa muuta kuin mukaellen lainata erästä suurta lempääläläistä ajattelijaa: ”Menee vaikeeks!”

En tiedä kuin sen, että jokainen häiriintyy jostakin ja jokaisella on mielestäni oikeus omaan tuntemukseensa niin, ettei kukaan muu tule sanelemaan, miten jollakulla ei ole oikeutta kokea häiriötä häiriönä, koska ”kukaan muu” ei koe sitä sellaisena. Ajattelen myös, että jos jotakuta kehotetaan – oli sävy sitten miten ystävällishenkinen tahansa – lopettamaan yhtä tai useampaa muuta häiritsevä toimintansa, silloin on oikeudenmukaisuuden nimissä kohtuullista, että vaatija (joka usein on vähintäänkin asianosainen so. se, jota toiminta häiritsee) karsii samalla pois kaikki muutkin jotakuta häiritsevät toiminnat – siis ihan kaikki – ja tekee sen myös itsensä kohdalla.

Edellinen tilanne on teoreettisesti oikein mukava, mutta johtaa tilanteeseen, missä kukaan ei saa tehdä mitään. Haluaisinko itse asua sellaisessa tilanteessa. En, mutta en silti mene sanomaan, ettei joku voisi haluta. Onhan meillä ihmisillä niin erilaisia mieltymyksiä. Silti en ihan liput liehuen lähtisi suosittelemaan sellaisen kokeilua missään.

Mikä sitten on häirintää, joka pitää loppua. Seuraava näkemys edustaa yksin vain ja ainoastaan minun henkilökohtaista mielipidettäni. Objektiivisesti katsottuna häiritää on sellainen toiminta joka suoraan ja selkeästi rikkoo Suomen lakia. Taloyhtiöiden järjestyssäännötkin ovat usein niin epämääräisiä, että niihin vetoamalla useinmiten päästään vain tilanteeseen, jonka esittelin edellisessä kappaleessa. Jos liikennemerkit kertovat, että taloyhtiön pihaan saavat ajaa moottoriajoneuvolla vain yhtiön asukkaat ja yhtiön oven eteen on toistuvasti pysäköity jonkun asukkaan vieraan auto niin, että asukkaiden ajaminen oman porraskäytävänsä ovelle esimerkiksi lastauksen tai purun ajaksi hankaloituu, se on häirintää, jota ei pitäisi ymmärtää. Jos pysäköity auto lisäksi tukkii talon pelastusteitä, se on sitä vielä pahemmin. Jos täysin vastaavalla parkkeerauksella ei rikota lakeja eikä vaaranneta kenekään henkeä ja terveyttä, se siedettäköön, näin minä ajattelen. Samoin ajattelen myös esimerkiksi yöllisestä metelistä. Puhun tietysti toki satunnaisista tai väliaikaisista häiriöistä, en järjestelmällisestä muiden huomiotta jättämisestä. Jos järjestyssäännöt kieltävät muita häiritsevät metelöinnin, niin niiden sanamuoto on perseestä. Jotakuta häiritsee kaikki, mitä hän kuulee, jotakuta vain, jos se saa korvat vuotamaan verta. Jos naapurin iltaöinen melu häiritsee, älä mene järjestyssääntöihin vedoten tai vetoamatta jättämättä huomauttelemaan, älä vaikka lerssi otsassasi olisi kasvanut jo metrin mittaiseksi. Hanki desibelimittari, mittaa äänenpaine ja soita poliisille. He kertovat kyllä, onko melu häiritsevää. Jos melua tapahtuu vain joskus, yritä ymmärtää, että elämisestä syntyy ääniä myös silloin, kun et ehkä itse tuottaisi niitä.

Olen myös sitä mieltä, että jos on pakko mennä kommentoimaan, itse tapahtumahetkellä tapahtuva kommentointi, jos se vain on mahdollista (so. häiriöstä vastuussa olevat ihmiset ovat paikalla) on paljon reilumpaa, fiksumpaa ja oikeudenmukaisempaa kuin edes vain vähän myöhemmin tapahtuva jälkikäteinen palautteenanto ”Ei oikein saatu nukuttua viime yönä kun...” Jos et kerran saanut nukuttua, mikset mennyt hoitamaan asiaa silloin kun et saanut nukuttua, että häiritsijä olisi voinut antaa sinulle mahdollisuuden saada nukuttua nopeammin. Ai siksikö, koska yritit nukkua? Mutta juurihan sanoit, ettet saanut nukuttua. Luonnollisesti on niin, että mitä pidempään palautteesi kanssa odotat, sen huonommin asiasi hoidat.

Loppupeleissä ajattelen, että meitä on tällä pallolla aivan liikaa siihen nähden, että voimme tuijottaa vain omaan napaamme. Tämä pätee sekä häiriön sietämiseen, että sen aiheuttamiseen. Jos pyrimme ajattelemaan molemmissa tilanteissa hieman toisiammekin, yhdessäolomme on helpompaa ja jopa olomme itse keskenämme saattaa helpottua. Saatammekin päästä häiriötekijät unohtamalla helpommin siihen tilaan, johon häiriötekijöiden poistolla pyrimme. En toki tiedä, mutta voisin kuvitella, että on helpompi nauttia kotona elokuvasta naapurin riidellessä, jos yrittää keskittyä miettimään muutakin kuin sitä, miten paljon noiden melu minua oikeastaan häiritseekään. Positiivisiin asioihin keskittyminen negatiivisten sijaan on jokaisen itseään kunnioittavan hedonistin ensimmäinen väline pyrkimyksessä kohti maksimaalista henkilökohtaista nautintoa.

...ja muuten: itseä häiritsevien tekijöiden vertailu itse aiheutettuihin häiriöihin ei ole lineaarista touhua. Tämä minun kokemukseni mukaan niin kovin tyypillinen ajatustapa ”Naapuri häiritsee mua meluamalla, joten häiritsenkö minä häntä? En häiritse, koska en melua” on minun ajatukseni mukaan täysin metsässä. Melu ei ole tässä vertailussa ensisijainen tekijä, vaan se, mikä häiritsee. Jos ajattelet: ”Häiritsenkö minä häntä? Saatan muuten häiritäkin, koska vieraani parkkeeraavat autonsa Jussin blogitekstin esimerkin mukaisesti porraskäytävän pieleen niin ettei naapuri pääse aina helposti purkamaan painavia kamojaan pois autosta”, niin saatat olla jo lähempänä totuutta, mutta sitten esitän kysymyksen: miksi pitää vertailla?

Mutta en minä tiedä, minulla on vain mielipide. Siksi lainaan erästä toista, ehkä vielä hieman sitä lempääläläistä suurempaa ajattelijaa, koska päässäni ei sen edellisen lainauksen sammuttua ole pyörinyt muuta kuin hänen sanansa:

”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” – Jeesus Nasaretilainen (Matt. 7. 3-5)

torstai 14. helmikuuta 2013

Ostaisitko vakuutuksen myyjältä, joka ei kättele eikä esittele itseään?

Sanon sen heti startissa: en tajua myyntityöstä mitään. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, enkä varsinkaan osannut sitä. Minä en saisi kaupaksi edes uutta Ferraria, vaikka tarjoaisin sitä ilmaiseksi. En siis todellakaan ole se poika, josta polvi on parantunut. Isäni on automyyjä ja kuulemieni kommenttien mukaan törkeän hyvä työssään.

Näistä lähtökohdista katsoen minun ei ehkä todellakaan kannattaisi blogata myymisestä mutta teen sen silti. Kävin nimittäin eilen Pohjolassa juttelemassa vakuutuksista, jonka seurauksena päädyin muistelemaan muidenkin vakuutusyhtiöiden yrityksiä saada minut asiakkaakseen ja... noh... sitten pitikin jo päästä kirjoittamaan.

Miten ihmisille myydään tuotteita? En tiedä. Miten ihmisille myydään vakuutus? En tiedä. Tiedän ainoastaan, miten sitä ei myydä minulle, ja listaankin seuraavaksi muutaman tapausselostuksen ikäänkuin vinkeiksi heille, jotka eivät halua myydä minulle mitään.

CASE 1: IF
Eräänä päivänä taannoisessa menneisyydessä minulle soitti miellyttävä ja sulava kaveri Ifiltä kehottaen minua kilpailuttamaan vakuutukseni. Hän lupasi ja vannoi, että pystyy tekemään minulle tarjouksen, josta en kehtaa kieltäytyä. Lupasin katsoa hänen tarjouksensa, ja seuraavana päivänä tunnilleen sovittuna aikana sähköpostiini tipahti minulle räätälöity tarjous juuri niistä vakuutuksista, joita tarvitsin. Hintakin oli enemmän kuin kohdallaan.

Kaikki siis hyvin tähän asti.

Ennen kuin Ifin puhelinkaveri ehti olla minuun seuraavan kerran yhteydessä, puhelimeni joutui sellaisen tapaturman uhriksi, jonka korvaajana olisi pitänyt olla silloisen työnantajani vakuutusyhtiö. Tarvitsin tiedon vakuutuskäytännöistä äkkiä, mutta koska tapaturma tapahtui juuri pidempien lomapyhien alla en saanut enää kiinni työmaalta sitä ihmistä, joka olisi osannut antaa minulle tavitsemani tiedot. Ainoa, mitä sain tietooni oli, että työnantajani vakuutukset ovat Ifillä.

”Ifin myynti oli asiakkaan näkökulmasta todella miellyttävää ja vaivatonta, joten lienee heidän asiakaspalvelunsakin”, ajattelin ja päätin tiedustella kysymyksiini vastauksia suoraan Ifiltä. Soitin verkosta löytämääni asiakaspalvelunumeroon, kerroin puheluun vastanneelle miellyttävä-ääniselle naiselle, etten ole yhtiön asiakas enkä suoranaisesti hoida mitään konkreettista asiaa (koska en voi hoitaa asiaa työnantajani puolesta), vaan tarvitsen ainoastaan yleisiä periaatetasoisia vastauksia teoreettisiin kysymyksiin heidän käytännöistään. Esitin asiani ja kysyin, voivatko he auttaa minua. Asiakaspalvelija kertoi, että totta kai voivat – se on heidän työtään – ja sanoi yhdistävänsä minut osastolle, jolla on hallussaan kaikki haluamani vastaukset.

Sitten alkoi rock’n’roll...

Kerroin puheluun vastanneelle asiantuntijanaiselle, että minut on asiakaspalvelun toimesta yhdistettu hänelle, ja esitin asiani sanatarkasti kaikkia samoja sanoja käyttäen ja samoin äänenpainoin, kuin olin sen selittänyt alun perin puheluun vastanneelle asiakaspalvelijalle. Asiantuntija kysyi vakuutusnumeroani. Selitin asiani uudelleen yhä edelleen kaikkia samoja sanoja käyttäen, mutta painotin tällä kerralla sitä, että en ole yhtiön asiakas, enkä hoida mitään konkreettista asiaa, vaan tarvitsen ainoastaan periaatetason yleisiä vastauksia yleisluontoisiin teoreettisiin kysymyksiin. Mitä tekikään asiantuntija? Haukkui (ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti) minut aluksi pystyyn siitä, että julkean soittaa hänelle, vaikken ole edes asiakas, ja sen jälkeen syytti minua siitä, että yritän vedätysperiaatteella kalastella häneltä sitovan päätöksen johonkin epämääräiseen tapaukseen. Kerroin, että ensinnäkään en halua päätöstä, haluan vain teoreettisia heidän käytäntöjään koskevia vastauksia ja että toiseksi en ole soittanut hänelle, olen soittanut yleiseen asiakaspalvelunumeroon ja keskustelen nyt hänen kanssaan vain, koska asiakaspalvelu on yhdistänyt minut hänelle. Tähän asiantuntija vastaa, että tällaisissa asioissa he eivät suostu minua auttamaan.

Tämä ei kuitenkaan rittänyt asiantuntijalle. Ilmeisesti hän halusi päästellä kaikki höyryt ennen pitkiä vapaita ulos, jotta voisi nauttia työn ulkopuolisesta elämästään paineettomasti. On sanottava, että tästä toimesta hän suoriutui oikein mallikelpoisesti, tosin hänellä oli paha taipumus toistaa itseään niin, että kuulin kymmenen minuutin keskustelumme aikana saman ehkä noin kahden minuutin mittaisen asian viiteen kertaan.

En ole koskaan päässyt millään elämäni osa-alueella ottamaan vastaan niin ylimielistä, törkeää ja alistavaa kohtelua kuin tuon puhelun aikana. Ken ei sanaani usko, hänelle kerrotakoon, että ensimmäinen taho, jonka kanssa Ifille soittaessa pääset juttelemaan on robotti, joka ilmoittaa, että jokainen puhelu nauhoitetaan. Tässäkin suhteessa he ovat hyvän asiakaspalvelun periaatteiden mukaisesti tehneet asiat helpoksi. Minun ei tarvitse käyttää aikaani omien sanojeni todisteluun, koska If on laittanut puolestani talteen kaiken tarvittavan todistemateriaalin.

Kiitos siis Ifille hyvästä tarjouksesta, monipuolisesta asioiden helpottamisesta ja siitä, että olen heidän ansiostaan ainakin yhtä (toivottavasti) ainutkertaista kokemusta rikkaampi.

Arvatkaapa huviksenne, lupasinko siirtää vakuutukseni Ifiin, kun heidän puhelinmyyjäkaverinsa soitti minulle joitakin aikoja myöhemmin tiedustellakseen, mitä mieltä olen hänen tarjouksestaan. Lupasin tietysti. Kerroin kaverille, että tarjous oli mielestäni oikein hyvä (mitä se olikin) ja että siirryn heidän asiakkaakseen heti, kun hän pystyy konkreettisin todistein osoittamaan minulle, että helvetissä on lämpötilan äkillisen laskun seurauksena alkanut pyöriä valtavat mustan pörssin karvalakkimarkkinat.

En todella ota riskiä, että saatan joutua samanlaisen sikailun kohteeksi myös silloin, kun teoreettisen tiedustelun sijaan yritän asiakkaan ominaisuudessa hoitaa konkreettista vakuutusasiaa. En halua pahaa mieltä, tuli se minulle miten halvaksi tahansa. En halua sitä, vaikka saisin siitä rahaa, ja siksi en tule koskaan ottamaan Ifiltä vakuutusta, en edes silloin jos he ovat valmiita maksamaan minulle siitä, että suuressa armossani annan heidän vakuuttaa itseni.

CASE 2: Pohjola
Pohjolan puhelinmyyjäkaveri soitti minulle ja kertoi että minulla jää OP-Pohjolan asiakasbonuksia käyttämättä ja minun kannattaisi tulla heidän konttoriinsa kuulemaan, mitä sellaista he voisivat minulle tarjota, jotta saisin bonusylijäämäni käyttöön. Hienoa: ainakin minun silmissäni uskottavuus kasvaa, jos tuotteen tarjoaja haluaa nähdä sen vaivan, että hoitaa asiat kasvokkain. Hienoa oli myös se, että puhelinmyyjä oli selvittänyt, mistä narusta juuri minun tapauksessani kannattaa vetää. Sanoin olevani kiinnostunut, jolloin puhelinmyyjä kysyi, saako varata minulle ajan vakuutusesittelijälle. Annoin suostumukseni.

Istuin Pohjolan konttorin aulassa tasan minuutilleen sovittuna aikana. Esittelijä saapui paikalle viitisen minuuttia myöhässä näin sanoen: ”Oliko varannut ajan?” Hämmennyin enkä tiennyt mitä vastata, koska en ollut varannut aikaa, olin vain luvannut Pohjolaa puhelimessa edustavalle henkilölle saapua paikalle. Vastasin kuitenkin ”kyllä”, jolloin esittelijä kysyi: ”Varasitko sen N. N. :lle?” Hämmennyin vielä enemmän. Onko tämä henkilö nyt mainittu N. N. vai joku, joka vie minut N. N. :n luo. Näytin varmaan aika kummalta vastatessani taas ”kyllä”, jolloin esittelijä viittasi kädellään lähintä lasikoppia kohti sanoen: ”No käy sitten sisään.”

Kävelin koppiin, riisuin takkini ja mietin, että koska on se hetki, jolloin minun on vanhemmilta saadun tapakasvatuksen mukaisesti loogista kätellä esittelijää, esitellä itseni ja antaa hänelle mahdollisuus esitellä itsensä. Sitä hetkeä ei tullut koskaan. Esittelijä istui heti sisään päästyään pöytänsä taakse kättelymatkan ulkopuolelle, pahoitteli myöhästymistään (hienoa) ja siirtyi itse asiaan, eli vakuutuksien esittelyyn.

Itse esittelystä minulla ei ole kuin hyvää sanottavaa. Esittelijä oli asiantunteva, asiallinen, miellyttävä, suora ja rehellinen ja antoi absoluuttisen kattavat vastaukset joka ikiseen kysymykseen, jota keksin kysyä. Hänen tekemänsä tarjouskin oli hyvin kilpailukykyinen.

Tulin siis palvelluksi hyvin, mutta silti mietin, haluanko siirtää edes osan vakuutuksistani tähän yhtiöön. Alkuvaikutelmani oli kiusaantunut ja hämmentynyt, hetken oloni oli sellainen, vaikka tämä tuskin oli esittelijän tavoite, että minun pitäisi olla kiitollinen, kun he suostuvat palvelemaan minua. Hetken, tosin vain lyhyen sellaisen, tunsin olevani KELA:n asiakas kaikissa tuon käsitteen negatiivisissa merkityksissä. Hetken minusta tuntui, etten ole ihminen vaan nimetön taho X, joka on varannut ajan N. N. :lle.

Miksi esittelijä ei aloittanut kohtaamistamme, kuten tällaiset kohtaamiset miltei aina minun kokemukseni mukaan aloitetaan – esittelemällä itsensä ja kättelemällä. Miksi ensivaikutelmani oli kärjistetysti sellainen kuin olisin kerjännyt heiltä tapaamista, vaikka tosiasiassa olin paikalla, koska he olivat erikseen soittamalla pyytäneet minut sinne.

Sain miellyttävän kohtelun ja hyvän tarjouksen ja silti huomaan miettiväni millaista palvelua tulen heiltä saamaan, jos siirrän vakuutuksiani heille. Saanko vielä lisää tunnetason kokemuksia välinpitämättömyydestä, jos olen heidän asiakkaansa, eli heidän näkökulmastaan jo varmistettu poka. En tiedä ja uskallanko ottaa riskin tietääkseni?

Huomaan myös miettiväni, teenkö nykyiselle vakuuttajalleni oharit, petänkö heidät, jos siirrän osan vakuutuksistani heiltä pois.

Mistä pääsemmekin aiheeseen...

CASE 3: Fennia
Fennian toimintamallista minulla olisi montakin tarinaa, mutta yksi symbolisoikoon niitä kaikkia.

Lähtökohdiksi kerrottakoon, että kun aikanaan otin ensimmäiset vakuutukseni, otin ne Fenniasta vain siksi, että en jaksanut selvitellä yhtiöiden eroja ja autoni pakollinen liikennevakuutus oli jo Fenniassa vain koska auton myyjä oli ehdottanut heitä. Fennia ei siis koskaan houkutellut minua asiakkaakseen. He saivat minut asiakkaakseen vain, koska olivat ensimmäinen mieleeni tullut vaihtoehto.

Muutama vuosi sen jälkeen, kun olin ottanut itselleni Fenniasta kaikki tarpeelliset perusvakuutukset, joita he eivät siis olleet koskaan markkinoineet minulle, vaimoni tuli ensimmäisen kerran raskaaksi. Vajaa viikko sen jälkeen kun olimme päästäneet tiedon raskaudesta julki, sain Fenniasta kirjeen, jossa vakuutusasioitamme hoitava henkilö onnitteli meitä tulevasta perheenlisäyksestä. Samassa kuoressa oli valmis tarjous lapselle jo ennen syntymää otettavasta sairausturvavakuutuksesta. Olin sanaton. Tilanne nimittäin oli sellainen, että olin vasta päivää aiemmin miettinyt, että minun pitäisi soittaa vakuutusyhtiöön ja tiedustella heiltä juuri tätä vakuutusta. Kun aloin taas löytää sanoja, soitin ensimmäistä kertaa vakuutuksien oton jälkeen yhteyshenkilölleni pääasiallisena halunani saada tietää, mistä ihmeestä hän on saanut tietää tulevasta perheenlisäyksestämme. Halusin myös kiittää hienosta asiakaspalvelusta. Puhelun aikana selvisi, että isäni oli käynyt edellisenä päivänä yhtiössä hoitamassa asioitaan ja tullut yhteyshenkilömme kuullen todenneeksi, että miniä on raskaana. Tästä yhteyshenkilö oli sitten päätellyt, että saatamme haluta vakuuttaa vauvan ja päättänyt asiaa helpottaakseen laatia meille erikseen pyytämättä tarjouksen. 

Wau!!!

Tuolloin tajusin myös sen, että jummi, minulla on yhtiössä yhteyshenkilö, joku ihminen jolle voin aina soittaa, jos minulla on kysyttävää vakuutusasioista. Ihminen, joka on aina sama. Ihminen, jolle en ole vain asiakas vaan nimenomaan Hänen Henkilökohtainen Asiakkaansa. Ihminen, joka näyttää ajattelevan minua myös silloin, kun en ole häneen yhteydessä. Ihminen, joka tekee oma-aloitteisesti jotain minun vuokseni.

...ja kiitos tämän tapauksen, huomaan tuntevani piston sydämessäni joka kerta, kun joku vakuutustyyppi soittaa minulle kehottaen minua kilpailuttamaan vakuutukseni ja toteamaan että saan ne häneltä halvemmalla. Voinko pettää nykyisen yhtiöni ja ennen kaikkea yhteyshenkilöni vain siksi, että saan säästettyä muutaman euron. Tiedän että bisnes toimii niin ja kyse ei ole ohareista, mutta silti... kiitos tämän vauvaepisodin en pysty ajattelemaan niin kylmästi.

Tämän kilometrivuodatuksen lopussa päässäni ei pyöri muuta kuin Muhosen Janin ääni, joka toistaa kerta kerran perään:

”Markkinointia on kaikki, mitä me teemme.”

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Viidenkymmenen prosentin diktatuuria?



Kerronpa opettavaisen tarinan:

Kaksi ihmistä käveli kadulla keskustelemassa, millä tavoin he voivat kaikissa asioissa päästä keskinäiseen konsensukseen. Toinen kavereista ilmoitti olevansa normaali ihminen, ja siksi kaikki asiat pitää hoitaa kuten hänelle sopii, koska asiat pitää hoitaa normaalilla tavalla, koska normaali on normaalia.

Kuulostaako reilulta asetelmalta? Kuulostaako mahdolliselta asetelmalta?

Minusta ei kuulosta reilulta ja samaan aikaan tuo on tilanne, jossa elämme koko ajan.

Aloin tänään miettiä ensin tasapäistämistä, sitten koulujen muinaisia tasoryhmiä, sitten yleisiä normaaliuden määritelmiä ja sitten minua alkoikin jo hieman filosofisella tasolla jurppia. Tämän seurauksena ajauduin tutustumaan teorioihin ihmiskunnan älykkyysosamäärästä ja sen jakautumisesta ja sitä kautta matemaattiseen teoriaan normaalijakaumasta, joka Gaussin käyränäkin tunnetaan. Lopputuloksena minua jurppi filosofisella tasolla vielä enemmän ja päädyin rikkomaan pitkän blogihiljaisuuteni.

Älykkyysosamääräteorian mukaan nimittäin älyllisesti normaaleja ihmisiä on maailman kokonaisväestöstä tasan puolet. On totta, että normaalijakauman kaksi väestöllisesti suurinta blokkia ovat käyrän kaksi keskimmäistä blokkia, joka helposti johtaa ajatukseen, että niihin kuuluva väestö edustaa normaalia, koska heitä on eniten. Näin ei kuitenkaan ole. Kahden suurimman blokin ulkopuolisten blokkien (niitä on siinä käyrässä, jota minä katselin 4 kpl.) yhteenlaskettu väestöluku on sama kuin kahdessa keskimmäisessä.

Miksi siis 50 % väestöstä saa määritellä itsensä normaaliksi ja miksi tasapäistäminen tehdään puolikkaan väestön ehdoilla? Tätä en vaan pysty käsittämään.

Koska tarkoitukseni on nytkin provosoida, pilkon edelliset kysymykset konkreettisempaan ja mahdollisesti ärsyttävämpään muotoon.

Miksi 50% saa peruskoulujärjestelmän tasapäistämisteorian mukaan itselleen täsmäsuunnatun normaalin ihmisen opetuksen kun samaan aikaan toinen 50% joutuu kärvistelemään sen faktan kanssa, että puolet heistä saa opetusta, joka on ylimitoitettu heidän henkiselle kapasiteetilleen ja toinen puoli heistä kärsii opetuksesta, joka on heidän henkiseen kapasiteettiinsa nähden alimitoitettua.

Miksi normijakauman puolivälin alapuolella oleviin blokkeihin kuuluvan ihmisen pitää koko elämänsä kärsiä siitä, että hän on ”tyhmä, joka ei pysy mukana.” Miksi yläpuoliskoon kuuluvan pitää kärsiä siitä, että hän on ”hikari, joka luulee olevansa parempi kuin muut.”

Miksi tasoryhmiä ei voida palauttaa jolloin huomattavasti isompi osa koko väkimäärästä saisi omalle kapasiteetilleen optimoitua opetusta? Eikö tämä palvelisi paremmin kaikkia? Väitän että nykyinen järjestelmä ei palvele parhaalla mahdollisella tavalla edes niitä, joita se on optimoitu palvelemaan.

Toivon, että satunnainen lukija laajentaa kysymykseni käsittelemään montaa muutakin elämän osa-aluetta, kuin pelkkää peruskouluopetusta, vaikka käytänkin sitä esimerkkinä, enkä muita esimerkkejä aio esille ottaa, pääasiallisesti siksi, että olen luvannut itselleni lopettaa yliraskaiden kilometriavautumisten kirjoittamisen.

Minun näkökulmani nimittäin on sellainen, että tämä puolikkaan väestön diktaturismi – jos provosoitu ilmaus on sallittu – pätee suureen osaan elämämme osa-alueista.

Olen toki tietoinen tasojärjestelmien ongelmista, ainakin siitä, miten tasojärjestelmästä tulee liian helposti statuksen mittari (oman tai vaikkapa vanhempien), jolloin henkilö pyrkii tai hänet pyritään statuksen vuoksi laittamaan ryhmään, joka on hänen kapasiteetilleen väärä?

Uutiskatko: synnynnäinen henkinen kapasiteetti ei muutu, vaikka pääsisi toisen kapasiteetin ryhmään. Ainoa mitä sillä saa aikaa, on pahimmillaan tilanne, jota voi kansankielisesti kuvata vain sanoin muanpiällinen helevetti.

Miksi tasojärjestemällä pitää olla mitään tekemistä statuksen kanssa? Miksi sillä on edes koskaan ollut? Onko kyse taas ja jälleen kerran inhimillisestä kateudesta ja ahneudesta, jonka seurauksena väkeä saa kyllä olla minun alapuolellani vaikka kuinka paljon, mutta yläpuolellani ei lainkaan.

Miksi normaaliuden vaatimuksen edessä pakotamme tasapäistävillä järjestelmillä puolet väestöstä epänormaaleiksi?

Loppupeleissä kysymykseni kai on, miksi pitää tasapäistää? Mikä siinä on niin vaikeaa tunnustaa, että ihmiset eivät missään suhteessa ole samanlaisia. Sen toteamiseen pitäisi riittää maksimissaan kymmenen sekunnin näköhavainnointi ihmisjoukossa.

Joskus ajattelin, että tasapäistäminen on lähtöisin siitä, että normijakauman keskiblokkien ihmiset haluavat, heidän ryhmäkokonsa kun ovat kaikkein suurimmat, kokea olevansa normaaleja ja ovat suuren ryhmäkohtaisen kokonsa takia pystyneet pakottamaan ryhmäkooltaan pienemmät ryhmät omaan muottiinsa. Nykyään enemmän epäilen kuin kannatan vanhaa teoriaani. Mietin, haluaako edes normaali puolikas olla normaaliuden mittari ja muotti, johon kaikki muut yritetään survoa. Ovatko edes normaalin puolikkaan edustajat toisiinsa nähden normaaleja? Voidaanko edes kaikkiin heihin soveltaa samoja lainalaisuuksia?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Toivottavasti tämäkin asia minulle joskus selviää. Siihen saakka voin vain ihmetellä ja miettiä, palveleeko tasapäistäminen missään asiassa oikeastaan yhtään ketään.

Inhimillinen statuksentavoitteluko tämän tasapäistämisen on saanut aikaan?

Ovatko oma ego ja status niin pyhiä asioita, että niiden takia voidaan ylläpitää järjestelmää, joka ei palvele kunnolla juuri ketään?

...vain siksi, että kukaan ei saa todistetusti olla minua parempi?

(Ja tulihan tästäkin kilometriavautuminen vaikka juuri sitä minun piti välttää.)