perjantai 13. joulukuuta 2013

Saatana saapuu peruskouluun (…eli syy siihen, miksi on ehdottoman välttämätöntä ettei yksikään opettaja opeta vakaumuksensa mukaisesti)

Olen järkyttynyt ja tyrmistynyt, mutta eipä mennä siihen vielä, koska minun pitänee valottaa ensin hieman taustoja. Yritän siis pitää hetken sauhut pääni sisällä (korvistani tosin tuprahtelee koko ajan pieniä savuhaituvia, mutta suokaa se minulle) ja kertoa mitä tapahtui:

Olipa kerran Suomen Kuvalehti, jonka verkkosivuston blogiosastolla fil. tri. Tiina Raevaara julkaisi 7.12. armon vuonna 2013, eli viime lauantaina, kirjoituksen otsikolla Kansankynttilät vs. demonit. Tavalla, jota en enää muista, satuin maanantaina 9.12. verkkoa selatessani eksymään mainittuun blogiin. Lukaisin puolihuolimattomasti Raevaaran kirjoituksen, hihittelin hetken ja menin nukkumaan. Jostakin syystä X Raevaaran kirjoitus palasi mieleeni seuraavana iltana, ja menin lukemaan sen uudelleen. Sillä kerralla Raevaara sai täyden jakamattoman huomioni, eikä minua enää juuri paljon naurattanut. Jos kiinnostukseni herää, tarkistan aina kaikkien lukemieni juttujen, olivatpa ne mitä hyvänsä, lähteet ja taustat ja näin tein Raevaarankin blogitekstille. Kaivoin siis luettavakseni pro gradu -tutkimuset, joiden innoittamana Raevaara kirjoitti bloggauksensa. Gradut luettuani olin a)järkyttynyt b)tyrmistynyt c)raivona.

Järkytykseeni, tyrmistykseeni ja raivooni on kaksi syytä, jotka molemmat ovat lähtöisin samoista graduista, mutta jotka eivät suoranaisesti liity mitenkään toisiinsa. Toisessa syyssä on kyse puhtaasti siitä, miten tiedettä mielestäni tulisi tehdä, toisessa siitä, mitä minun tulisi ajatella, jos tällaista tekstiä tuottanut opettaja opettaisi minun lapsiani pahimmillaan sellaisessa tilanteessa, jossa hän edelleen 10-vuotta myöhemmin toteuttaisi sellaista toimintamallia, jonka gradussaan esittelee.

Gradut joista puhun ovat Kati Karjalaisen ja Anne Koivusen keväälle 1999 päivätty työ Taistelu saatananpalvontaa vastaan – auttamisen ja ennaltaehkäisyn tueksi kasvattajille ja Annukka Jäsken keväälle 2002 päivätty työ Saatananpalvontaan suhtautuminen. Ehkäiseviä ja auttavia suhtautumis- ja toimintatapoja saatananpalvontaan etsimässä.

Annukka Jäsken gradu on saanut arvosanakseen magna cum laude approbaturin, Karjalaisen ja Koivusen gradun arvosanaa en tiedä. Oleellista on myös huomata, että gradujen tarkastajina ovat toimineet eri henkilöt.

Tässä vaiheessa vuodatustani, joka todennäköisesti tulee muodostumaan nälkävuoden mittaiseksi, on syytä painottaa ja täsmentää – ja tehdä se todella isoon ääneen – että nämä opinnäytetyöt EIVÄT ole tehty seurakunnalliselle oppilaitokselle. Ne on tehty yliopistoon. Laitokset, joille nämä työt on tehty, EIVÄT liity millään tavalla teologiseen tai uskonnolliseen tutkimukseen, vaan varhaisempi graduista on tehty Jyväskylän yliopiston OPETTAJANKOULUTUSLAITOKSELLE ja uudempi saman yliopiston ERITYISPEDAGOKIIKAN LAITOKSELLE.

NÄMÄ GRADUT ON KIRJOITETTU LAITOKSILLE, JOISTA VALMISTUU KASVATUSALAN AMMATTILAISIA, JOTKA TOIMIVAT ESIM. LUOKANOPETTAJINA JA ERITYISOPETTAJINA.

Nämä gradut edustavat KASVATUSTIEDETTÄ suomalaisessa yliopistossa.

Anteeksi huutaminen, mutta ajattelin metelöidä, jotta muistaisitte pitää huutamani asiat mielessänne ja pohtia niiden kautta kaikkea, mitä seuraavaksi tulen kirjoittamaan.

Kaikki seuraava edustaa vain minun näkökulmaani, jonka kirjoitan avautumistarkoituksessa luomaani blogiin. Tarkoitukseni ei siis ole perustella tieteen hyväksymin keinoin väittämiäni, vaikka toki sen teen, jos joku sitä tahtoo.

Ja sitten vielä: tulen suurimman osa ajasta käsittelemään kumpaakin gradua niputettuna yhteiseen kattokäsitykseen gradu. Teen näin siksi, että kumpikin näistä muistuttaa toistaan sekä sisällöltään että tulokulmaltaan niin paljon, että niistä on mahdollista puhua yhtenä kokonaisuutena.

Tutkielmien tieteellisyydestä:
Nämä gradut eivät ole tiedettä. Ne eivät edes muistuta sitä. Nämä ovat hengellistä tuuttausta, eikä ihmisen tarvitse olla paljoakaan minua vainoharhaisempi (vainoharhan puutteesta ei tosin minuakaan voi syyttää) pystyäkseeni luomaan väittämän, että nämä ovat jonkun yksittäisen saatananpalvontatiedottamiseen ja saatananpalvojien pelastamiseen erikoistuneen hengellisen ryhmittymän oman agendansa pönkittämiseen tilaamia traktaatteja. Objektiivisuuteen pyrkivä tutkimusote ja puolueeton aineistoanalyysi on näistä töistä yhtä kaukana kuin Andromeda Auringosta. En toki ole kolannut läpi näiden gradujen viiteaineistoa, mutta rohkenen silti epäillä, että kumpikin näistä töistä on törkeä kouluesimerkki sellaisesta tavasta tehdä tutkimusta, jossa tutkija päättää ensin, mihin tulokseen hän haluaa päästä ja valikoi sitten aineistonsa sen mukaan, että varmasti pääsee sinne.

Tieteellistä tutkimusta ei ole mikään tutkimus, jolla tutkija pönkittää omaa agendaansa tekemällä tutkimuksen, joka todistaa hänen olevan oikeassa, ja näissä graduissa kirjoittajien oma agenda – tai pitäisikö kutsua sitä missioksi – loistaa aivan uskomattoman härskillä tavalla läpi. Uskallan väittää näin, koska mikään, mitä noista graduista luin, ei ollut minulle uutta. Olen kuullut kaiken jo aiemmin – nimittäin vuosituhannen taitteessa, kun saarnamiehet kuten Riku Rinne kiersivät Suomea kertomassa saatananpalvonnasta – ja lukenut kaiken jo aiemmin – esimerkiksi juurikin em. Riku Rinteen kirjoista.

Vaikka tästä tekstistä tulee joka tapauksessa valovuosivuodatus, pyrin edes jossain määrin rajoittamaan tämän venähtämistä. Tästä syystä pahoittelen että en perustele väitteitäni kuin korkeintaan muutamalla esimerkillä. Tulkoon laajempi perustelu hoidettua keskustelussa, jos sellaista tästä urputuksesta syntyy.

Mutta selittely syjään. Puhukoon graduteksti itse puolestaan.

Gradujen tieteellisyys:
”Kevään 1999 aikana haastattelimme lisää asiantuntijoita nimenomaan saatananpalvonnasta sekä osallistuimme heidän järjestämiinsä tiedotus- ja koulutustilaisuuksiin.” (Karjalainen & Koivunen 1999, 9.)
Kuulostaa juuri sellaiselta mitä tutkija tekee eikö? Gradussa käytetyt asiantuntijat olivat nuorisoevankelista Riku Rinne ja entinen saatananpalvoja Päivi Niemi. Mainitut tiedotus- ja koulutustilaisuudet olivat esim. Riku Rinteen pitämä hengellinen saatananpalvontaa käsittelevä tilaisuus ja nuorisotyöntekijä Keijo Ahorinnan saatananpalvontaa käsittelevä tilaisuus. Yhtään kulttuuritutkijaa, kulttitutkijaa tai uskontotieteilijää ei asiantuntijoiksi tarvittu.
Eli näin se menee – vinkiksi kaikille, jotka kärvistelette esim. psykiatrian opinnäytetyönne kanssa: voitte ihan hyvin valita asiantuntijoiksi skitsofreniaa käsittelevään työhönne esimerkiksi entisen skitsofreenikon ja mielenterveyskuntoutujien vapaa-ajan toiminnanohjaajan. Se on tieteellistä tutkimusta se.

”Alunperin haastattelimme myös henkilöitä, jotka ovat olleet mukana New Agessa - - - nuo haastattelut osoittivat meille, ettei ole epäilystäkään siitä, etteikö New Agen parissa tapahtuvien ilmiöiden taustalla vaikuttaisi samat voimat kuin saatananpalvonnassa. Meillä on myös aiempaa omakohtaista kokemusta tuolta alueelta, sillä Anne tutustui New Ageen itse ennen uskoontuloaan.” (Karjalainen & Koivunen 1999, 27.)
Aukottomin tieteellisen todistuksen metodi paiskasi juuri ovet seljälleen ja marssi raamit kaulassa sisään – oma kokemus. Sitä ei voi kyseenalaistaa kukaan. Mietin tosin, onko ylläoleva väittämä todella saatu New Agen edustajilta, vai ovatko edustajat kertoneet mitä New Age on, ja tutkijat ovat  sitten peilanneet kuulemaansa Annen omakohtaisen kokemuksen menetelmällä saatuun tietoon ja luoneet uskontotieteellisen paradigman New Agen todellisesta saatananpalvonnallisesta olemuksesta.
Vinkiksi siis kaikille, jotka olette aina haaveilleet tieteellisen tutkimuksen tekemisestä: alkakaa tehdä. Jos teillä on omakohtaista kokemusta jostain, se riittää tieteellisen argumentin perusteluksi.

”Näissä yhteyksissä sanottiin saatananpalvonnan olevan Suomessa marginaali-ilmiö, jonka harrastajia on noin parisen sataa. Pidän tällaista tietoa vääränä. Mielestäni saatanan palvontaa ei voida enää sanoa marginaali-ilmiöksi, koska siitä kiinnostuneita nuoria on lähes joka paikkakunnalla.” (Jäske 2002, 24.)
Kirjoittajan mielipide on siis pätevää tiedettä. Olen inhottava ihminen, mutta vaadin tilastoja, faktoja, dataa. Annukka-kulta, sulla oli käytössäsi omien sanojesi mukaan Suojelupoliisin edustaja, joka antoi hyvän yleiskuvan koko maan palvontatilanteesta. Miksi et viittaa siihen? Miksi et esitä lukuja? Miksi jätät kaikki kaltaiseni skeptiset apinat piinaavan epätietoisuuden tilaan? Miten ihmeessä kuvittelet voivasi väittää tieteellisessä tutkielmassa jotakin argumentoiden sen vain omalla mielipiteelläsi. Mihin mielipiteesi pohjaa? Miten sinä tiedät asian todellisuuden ja toisin väittävät eivät? Miten olet luonut mielipiteesi vai vedätkö puhtaalla vaistolla? Etkö ehtinyt hankkia konkreettisia lukuja, vai etkö halua esittää niitä? Kaatavatko tylsät numerot missiosi?

”Vaikka teologisessa mielessä kristinuskon kannalta saatananpalvojaksi voitaisiinkin kutsua kaikkia, jotka eivät palvele elävää Jumalaa Jeesuksen Kristuksen kautta, tässä tutkimuksessa kutsumme saatananpalvojaksi henkilöä, joka on tietoisesti valinnut palvovansa Saatanaa.” (Karjalainen & Koivunen 1999, 29.)
Tätä teoriaa ei ole lähteistetty mitenkään, eli on täysin mahdollista yhden tieteenalan edustajana antaa toisen tieteenalan nimissä lausuntoja, jos kerran tietää, miten asia on. Teologia=oma hengellinen näkemys ja tulkinta. Turha sitä on käyttää ylimääräistä aikaa kolaamalla läpi nyt esimerkiksi teologian kenttään kuuluvia tieteellisiä teoksia saadakseen varmistuksen väittämälleen, kun kyllähän sen nyt jokainen tietää, että asia on noin. Ainoa vaan, että teologian ylioppilas Jussi Vaitniemi ei tiedä. Olen ilmeisesti istunut väärillä luennoilla ja lukenut vääriä kirjoja tai sitten en ole opinnoissani vielä riittävän pitkällä tietääkseni, mikä on teologinen mieli saatananpalvojaksi kutsumisella. Minkä laitoksen alaan tuo väittämä edes kuuluu? En tiedä sitäkään. Systemaattinen teologia ehkä, koska kyse lienee opista, mutta hmm… katolinen teologia? Luterilainen teologia? Ortodoksinen teologia? Kalvinistinen teologia… eiku ai niin: kristillinen teologia, koska niinhän nuo kasvatustieteilijät mulle kertoi. Himputti vieköön, kun meille teologeille opetetaan paljon vähemmän oleellista teologiaa kuin kasvatustieteilijöille.

Ellei joku huomannut, niin kerron vielä erikseen, että yllä Karjalainen ja Koivunen tulivat kertoneeksi, että teologisessa mielessä mm. juutalaiset, islaminuskoiset ja ateistit harjoittavat saatananpalvontaa.

”En tarkastele saatananpalvontaa yhteiskunnallisena enkä psykososiaalisena ongelmana - - - Olisin voinut valita teoreettiseksi viitekehyksekseni saatananpalvonnan ehkäisyä tutkiessani vaikka fanaattisia joukkoliikkeitä käsittelevän teorian. Valitsin kuitenkin Raamatun. Tämä tarkoittaa, että käsittelen aihetta uskon näkökulmasta.” (Jäske 2002, 19.)
Niinpä niin. Olisihan se kurjaa että missio kaatuu, jos joutuu toteamaan, että saatananpalvonta ei välttämättä olekaan aina tai pelkästään hengellinen kysymys. Parempi siis päättää nojata vain sellaiseen lähteeseen, joka sopii omaan näkemykseen ja tietysti käsitellä aihetta vain omasta näkökulmasta, koska sehän on tietysti the Ainoa Oikea Näkökulma… and that’s how we make science. Minäpä otan ja teen tutkimuksen Tampereen kiakkovieraiden auttamisesta, jonka pohjaksi toki voisin valita vaikka yhteiskunnallisia protestiliikkeitä käsittelevän teorian. Valitsen kuitenkin Malleus Maleficarumin. Tämä tarkoittaa, että käsittelen aihetta noitateorian näkökulmasta. Onhan se nyt sanomattakin selvää, että tuollaiset riehujat ovat solmineet liiton paholaisen kanssa. Liekö kantoivat mailojakin mukanaan vain siksi, että olivat juuri lentäneet niillä noitasapatin rietasteluista Tampereelle mellastamaan.

Raamattu ei muuten sivumennen sanoen minun tietojeni mukaan mainitse sanallakaan saatananpalvontaa.

(Ette muuten ehkä halua tietää, millaisen tutkielman saisin tuollaista metodiikkaa noudattamalla aikaan Joulupukista. Jos haluatte, kysykää ihmeessä, ja voin luvata, että sen seurauksena ette enää koskaan päästä pukkia lähellekään olohuonettanne. Tai saatatte päästää, olettaen, että haluatte jouluvieraaksenne itse Saatanan tai vainajan sielun tai vähintäänkin Saatanan kanssa liiton tehneen noidan, joka raahaa harva se kuukausi nukkuvia lapsia mukaansa Blåkullaan mässäilemään ja seksuaalirietastelemaan.)

”Kirkon miehistä muun muassa Reijo Liimatainen on kirjoittanut kirjan aiheesta. Liimataisen voidaan katsoa edustavan liberaaliteologiaa, joka käy ilmi siitä, että hän ei pidä Raamattua erehtymättömänä auktoriteettina…” (Jäske 2002, 21.)
Katoppas kummaa. Lähteissä oli kilpaileva näkemys ja heti perään gradu opettaa meille, miten lähteet laitetaan keskustelemaan keskenään. Liimatainen on väärässä, koska ei ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä ja ajattelee muutenkin väärin, joten Liimataisen näkökulmaa ei tarvitse ottaa huomioon. Liimataista ei kuitenkaan tarvitse kyykyttää lähteitä vertailemalla – pitää jokaista näkökulmaa lähtökohtaisesti tasa-arvoisena ja vertailla siten niiden totuusarvoa keskenään – koska riittää, että toteaa Liimataisen olevan väärässä, koska hän ei usko toisen lähteen erehtymättömyyteen. Tämä se on tieteellisen todistamisen metodi jos mikä. Gradut katsovat muutenkin, että kaikki saatananpalvonnan yleisyyteen skeptisesti suhtautuvat tai graduistien näkemyksen vastaisesti palvonnasta ajattelevat lähteet ovat todiste, miten ongelmaa vähätellään.

Minua mietityttää myös tutkimusten aineiston luotettavuus ja kattavuus. En voi välttyä pohtimasta, ovatko tutkijat jo alun alkaen valinneet esimerkiksi haastateltavikseen henkilöt, joiden lausuntojen tietävät tukevan sitä, mihin tutkimuksella haluavat päästä. Onko mahdollisia kilpailevia näkemyksiä kuultu tarpeeksi vai onko ne jätetty kuulematta ettei mission toteutuminen häiriinny? Annukka Jäske perustaa työnsä pääosin haastatteluille (kuten Karjalainen ja Koivunenkin), ja hän on valinnut haastateltavansa yhdestä kaupungista. Hän on haastatellut kaiken kaikkiaan yhtätoista henkilöä, kahta opettajaa, kahta kouluterveydenhoitajaa, kaupungin ja seurakunnan nuorisotyöntekijää, seurakunnan erityisnuorisotyöntekijää, suojelupoliisin edustajaa, perhekeskuksen johtajaa, yökahvilatyöntekijää (ei käy ilmi, millainen kahvila on kyseessä) ja entistä saatananpalvojaa, joka sattuu olemaan Päivi Niemi. Gradun yksi tavoite on kertoa, miten saatananpalvonta on yleistä koko maassa ja kaikkien koulujen haaste, mutta voiko tuollaisella otannalla tehdä induktiivisen päättelyn keinoin koko valtakuntaa koskevia yleistyksiä? Miten tutkimuksessa on otettu huomioon, että saatananpalvonnan yleisyys yhdellä paikkakunnalla saattaa olla paikallinen muoti-ilmiö eikä valtakunnanlaajuinen trendi. Graduisti toki kertoo, että haastateltu SUPO:n edustaja antoi hänelle kuvan palvonnasta valtakunnanlaajuisesti, mutta mitä edustaja kertoi, se ei käy gradusta ilmi. Suojelupoliisiin viitataan vain kohdissa, joissa sillä haetaan lisätukea muuta kautta tehdyille tulkinnoille, tai jossa sillä osoitetaan, miten poliisikaan ei ole tietoinen ongelman koko laajuudesta.

Huomiota herättävää on myös gradujen lähdekirjallisuus. Saatananpalvonnan osalta lähdekirjallisuus on käytännössä pelkästään selkeästi hengellistä kirjallisuutta, joita tuskin voi missään mielessä pitää tieteellisen teoksen kriteerit täyttävänä kirjallisuutena.

Minulla olisi kymmeniä kysymyksiä, jotka haluaisin nostaa esille. Tekstimäärä on kuitenkin jo karannut lapasesta, joten siirtykäämme gradun metodiikasta siihen, mikä sai todella sappeni kiehumaan.

Gradujen sisältö:
Kuten aiemmin, annan nytkin gradujen tekstin puhua itse puolestaan.

”Koulu A:ssa on jonkin verran oppilaita, jotka ovat sen näköisiä kuin olisivat saatanan palvonnassa mukana. Siihen liittyy hirveä musiikki, hirveitä kuvia t-paidoissa, mustaksi värjätyt hiukset ynnä muuta sellaista. Opettaja 1 uskoo, että näiden nuorten mielestä on hienoa järkyttää. Hän ei usko, että he olisivat ’oikeita’ saatananpalvojia, ’mutta en mä kuitenkaan tiedä.” Itse haluaisin virittää tässä kohdassa keskustelua siitä, mitä eroa on sillä, onko saatanan palvonta ’oikeaa’ tai ’väärää’? Siihen pitäisi joka tapauksessa puuttua - - -” (Jäske 2002, 28).
Määritelmä oikean ja väärän palvonnan välillä jäi vähän tekemättä. Mikä on ”väärää” palvontaa? Gradu ei kerro aiheesta tuon enempää, vaan keskittyy siihen, miten vääräänkin palvomiseen pitää puuttua. Tekstin pohjalta en pysty tekemään muuta tulkintaa kuin sen, että olen väärin saatanaa palvova ihminen, jonka touhuihin pitäisi puuttua, koska kuuntelen kamalaa musaa (kuten teenkin, kysykää vaimoltani), paidoissani on hirveitä kuvia (jonkun mielestä varmasti on) ja tukkani on värjätty mustaksi ja teen jotain mystistä muuta sellaista. Merkitystä ei siis ole sillä, koenko itse palvovani Saatanaa. Jos nuo merkit täyttyvät olen palvoja, tosin teen sen ”väärin”.
Pitääkö minun tulkita edellisestä, että tuossa tuleva opettaja kehottaa käsittelemään saatananpalvojina jokaista nuo tunnusmerkit täyttävää? Minä en muuta vaihtoehtoa keksi. Johtaako tämä siihen, että jos lapseni koulussa on tämän gradun oppeja noudattava erityisopettaja, ja jos lapsellani on sattunut olemaan päällään ruma t-paita ja hän on kuunnellut huonoa musiikkia, niin saan iltapäivällä käydä hänen kanssaan keskustelun: ”Mitäs teitte koulussa? Oliko kivaa?” ”Oli tosi kivaa, meillä oli ensin lukutunti, sitten matikkaa ja sitten mä olin loppupäivän erityisopen boxissa juttelemassa siitä, miten mun pitää lopettaa Saatanan palvominen ja tulla uskoon.”

Edellistä teoriaani tavallaan tukee tämä lainaus: ”Yläasteikäiset voivat itseään etsiessää ja yrittäessään olla ’kovia’ pukeutua mustaan ja kantaa saatananpalvonnan symboleja. Vaikka he vasta leikkisivät asialla, saatana ei leiki. - - - Juuri nämä liehittelijät ovat niitä, joihin pitäisi ja vielä voisi puuttua ehkäisevässä mielessä.” (Jäske 2002, 33.)
Eli ulkoiset merkit ovat oleellisia, vai olenko täysin metsässä. Asiaan puututaan, jos lapsellani on päällään mustaa ja nahkarotsin selässä Iron Maidenin kuva, jossa lukee ”666 the Number of the Beast”. Pitääkö minun pelätä, että lapseni joutuu tuon takia pelastustoimien kohteeksi? (ja odottakaapa vaan kun pääsen kertomaan, miten meidän pieniä Saatanan liittolaisiamme hoidetaan, autetaan ja pelastetaan näiden gradujen mukaan.)

”Ala-asteella oppilaat saavat jo seksuaalivalistustakin, miksi ei siis silloin voida jo keskustella myös saatanan palvonnasta.” (Jäske 2002, 39.)
Voin muuten ihan kertoa, että jos kuulen miten ala-aste, jota lapseni käy, tarjoaa saatananpalvontavalistusta joko koulun toimesta tai varsinkin yksittäisen opettajan omana projektina, niin mulla on hieman asiaa 1)rehtorille, 2)koulutoimenjohtajalle, 3)opetusministeriölle, 4)hallinto-oikeudelle. Mainittakoon nyt, jos joltakulta on päässyt onohtumaan, että tämänkin idean esitti tuleva erityisopettaja akateemisessa opinnäytetyössään Saatananpalvontaan suhtautuminen. Ehkäiseviä ja auttavia suhtautumis- ja toimintatapoja saatananpalvontaan etsimässä, jonka tiivistelmässä hän kertoo tutkielman tarkoitukseksi olla ”työkalu- ja asennepaketti saatananpalvonnan ehkäisyyn ja kohtaamiseen.”

”Jos pelkkiä logoja tai symboleita kantava nuori todella vakuuttaa ettei hän ole saatanan palvonnassa mukana, niin häntä täytyy silloin myös uskoa. Tietysti, jos kyse on viiltelystä, silloin ei mielestäni ole aihetta uskoa ensimmäistä kieltämistä.” (Jäske 2002, 46.)
No niin, sain tarkennuksen edelliseen ja samalla sen tekijän, joka aukotta todistaa nuoren saatananpalvojaksi – viiltelyn. Löysin samaisessa Jyväskylä yliopistossa tehdyn pro gradun viiltelystä ja ainakaan nopealla silmäilyllä en löytänyt sielä saatananpalvontaa, jonka voisi olettaa olevan gradussa ensimmäisenä, jos itsevahingoitus todella on noin selkeä merkki palvonnasta. Minä olen käsittänyt, että viiltely on hyvin tyypillistä mm. tietyissä mielenterveyden häiriöissä, mutta sellaista vaihtoehtoa ei Jäsken gradu tarjoa. Viiltely nousee muutenkin huomattavan usein esiin saatananpalvonnallisena ilmiönä molemmissa graduissa.
…ja tokihan minä vanhempana haluan, että viiltelevää lastani käsitellään ensin saatananpalvojana ja ehkä vasta myöhemmin opetusalan ammattilaiset alkavat miettiä, että voisiko taustalla olla jotakin muuta.

”Esimerkiksi, jos poliisin kotietsintöjen yhteyksissä esimerkiksi sisustus tai jokin muu viittaa selkeästi saatanan palvonnan harjoittamiseen kotona, siitä tulee merkintä tutkimuspöytäkirjaan (Supo, 1998). Jos poliisi tietäisi, kuka saatanan palvonnan ehkäisyä hoitavan tahon yhdyshenkilö on, hän voisi ilmoittaa havainnoistaan tälle.” (Jäske 2002, 61–62.)
Tervetuloa Jäsken Annukan poliisivaltioon. Eikö meillä olekaan enää lakia uskonnonvapaudesta vai eikö se koske saatananpalvojia? Miksei poliisi samaa kyytiä ilmoita yhdyshenkilölle myös, jos kodin sisustus viittaa selkeästi kristinuskon tai islamin harjoittamiseen kotona? Miksei poliisi ilmoita myös, jos sisustus ei viittaa mihinkään? Sehän tarkoittaa, että kämpässä majailee paatunut ateisti.

”Koulu A:n uskonnonopettaja kertoo, että hänen tarkoituksensa on viedä numerosarjasta 666 ihmeellisyys pois selittämällä, että se on koodi, joka ei välttämättä liity Saatanaan (Opettaja 1, 1998) Toisaalta tällainen asian ’pois-selittäminen’ voi toimia saatanan palvonnan vähättelynä. Kuten aikaisemmin jo totesin, sellainen ei tuo lopullisia tuloksia ehkäistessä saatanan palvontaa.” (Jäske 2002, 65–66.)
Tulitpa Annukka juuri kertoneeksi, että ainakin sillä Uuden Testamentin eksegetiikan kurssilla, jossa minä istuin, harjoitettiin saatananpalvonnan väheksyntää, koska käsittelimme lukusarjaa 666 koodina ja mietimme sen mahdollisia merkityksiä. Mitäpä jos kasvatustieteilijätkin tutustuisivat ihan oikeaan tieteelliseen raamatuntutkimukseen (sitä se vaikea sana eksegetiikka tarkoittaa) ennen kuin lähtevät kirjoittamaan gradua. Mitä sitten pitäisi tehdä, jos 666:sta ei saa selittää noin? Miten se pitäisi selittää? Hmm… ”SE ON SAATANANPALVONTAA!!!” Niinkö? Miten musta nyt jotenkin tuntuu, että ihan aikuisten oikea ongelma ei ole siinä, että uskonnonopettaja vähättelee asiaa, vaan siinä, että graduisti haluaisi pitää sen koko ajan ja kaikkialla esillä. Graduisti tuntuu haluavan, että aina kun opettaja löytää pienenkin syyn kääntää uskontotunti saatananpalvonnasta keskustelemiseen, hänen pitäisi tehdä niin. Haluanko minä, että lapseni uskonnonopetus on jatkuvaa propagandaa saatananpalvontaa vastaan? Haluanko todella?

”Jos saatanan palvontaa ei paikkakunnalla ole vielä ollenkaan, sovitaan sen tarkkailusta ja ilmoittamisesta siinä tapauksessa, jos epäilyjä ilmenee.” (Jäske 2002, 76–77)
Molemmat gradut varoittelevat useaan kertaan, miten ei saa ryhtyä saatanahysteriaan tai saatanavainoihin. Eikö tuo ole juuri sitä?

”- - - terveydenhoitaja usein sanoi haastattelun aikana, että ei oikein tiennyt - - - mikä oli näyttelemistä ja mikä todellista. Psykiatrisella osastolla olivat sanoneet samaa, ja ettei heillä ollut yhtään varsinaista saatanan palvojaa hoidossa. - - - Haastattelusta sain sen käsityksen, että nuoria, jotka on lähetetty psykiatriselle osastolle nimenomaan saatanan palvonnan tähden, ei kuitenkaan hoideta laitokseen lähettämisen syyn perusteella. Miksi hoitaa oireita, jos voisi hoitaa syytä, joka aiheuttaa oireet.” (Jäske 2002, 80.)
Siis WTF?!? Onko Suomessa todella ollut vuonna 2002 edelleen olemassa (ja onko niitä koskaan ollutkaan) psykiatrisia sairaaloita, jotka suostuvat ottamaan potilaan hoidettavakseen diagnoosilla ”saatananpalvonta”? Missä ihmeessä tuollainen diagnoosi on, koska ICD-10:stä en sitä löytänyt. Missä vaiheessa uskonnollisesta vakaumuksesta tuli sairaalahoitoa vaativa psykiatrinen häiriö? Olenko todella käsittänyt oikein, että graduisti tässä kritisoi, miten sairaaloissa ei hoideta palvontaa vaikka sinne jengiä siksi lähetetään? Luenko täysin väärin tuosta implisiittisen väittämän, että graduistin mukaan palvonta on syy ja mielenterveyshäiriö seuraus, ja sairaalat toimivat väärin hoitaessaan seurausta, ei syytä?

Molemmissa graduissa hyvin tyypillisesti esiintyvä ajatusketju on seuraava: saatananpalvonta aiheuttaa psyykkisiä häiriöitä -> psyykkiset häiriöt ovat merkki saatananpalvonnasta. Tai pidemmälle vietynä: nuoriso alkaa palvoa, koska voi pahoin -> palvonta aiheuttaa pahaa vointia -> nuoriso tarvitsee sairaalahoitoa koska palvoo. Joku voisi kutsua tällaista klassiseksi kehäpäätelmäksi, jossa syy perustelee seurauksen ja seuraus syyn. 

Joka tapauksessa graduisti lähtee siitä, että mielenterveyshäiriöistä tulee hoitaa palvojana. Sellainen vaihtoehto ei ole ilmeisesti edes pälkähtänyt tulevan kasvatus- ja opetusalan ammattilaisen mieleen, että mielenterveyshäiriö voikin olla syy ja palvonta seuraus, tai että mielenterveyshäiriö voi olla syy huomiota herättävään käytökseen jolla ei ole mitään tekemistä palvonnan kanssa. Haluanko minä, että lapseni opettaja lähtee ensisijaisesti lähestymään hänen mahdollista mielenterveyshäiriötään saatananpalvontana, koska sitähän sen on pakko olla, jos lapsi kerran on mielenterveyshäiriöinen. Anteeksi nyt vaan, mutta tällainen todistelu alkaa mielestäni muistuttaa raskaasti 1600-luvun noitasapattioikeudenkäyntien logiikkaa.

”Nämä oppilaat ovat olleet psyykkisesti ahdistuneita ja heillä on myös ollut suisidaalisuutta merkkinä pahasta olosta. Terveydenhoitajan mukaan tämä on kuitenkin aivan eri asia; se ei liity saatanan palvontaan. Hän kertoi koulussa olevan ’niin paljon kaikkea muuta, että se (saatanan palvonta) hukkuu niinku siihen’. Tämän takia koulu A:ssa ei kiinnitetä erikoista huomiota saatanan palvontaan eikä palvojia ’etsitä’.” (Jäske 2002, 82.)
Olen sanaton. Ihan oikeasti. Voisitko arvon Annukka Jäske ensin edes jotenkin todistaa teoriasi saatananpalvonnan olemuksesta mielenterveyshäiriöiden taustalla ennen kuin keskityt useamman kappaleen ajaksi syyttämää koulu A:ta siitä, etteivät he ota saatananpalvontaa vakavasti. Katos kun tiede nyt vaan toimii niin, että mitään absoluuttista todistamatonta puhtaasti uskoon perustuvaa totuutta ei ole, joten et voi voi peilata kaikkea materiaaliasi sellaiseen ja todistaa niitä sen kautta oikeaksi tai vääräksi.

Ihan oikeasti ja haloo: onko tämä todella yliopistogradu vai saatananpalvontahysterian levittämiseen tarkoitettu traktaatti, jonka pääpointti on todistaa keinolla millä hyvänsä, miten palvojia on kaikkialla. Noilla metodeilla katsottuna varmaan onkin, mutta haluanko todella lastani opettamaan ja auttamaan ihmisen, joka löytää Saatanan joka ikisestä mahdollisesta asiasta.

…ja nyt niihin aiemmin mainittuihin eeppisiin auttamiskeinoihin, joita siis suositellaan, ei hengellisessä teoksessa, vaan tieteellisessä kasvatusalan gradussa.
Konstit ovat Jäsken gradussa seuraavat: 
1. Uskoontulo ja rukoileminen. Jäske mm. antaa yksityiskohtaisi ohjeita, miten tämä touhu tulee oikeaoppisesti hoitaa. (muistakaa nyt koko ajan, että tämä ei ole ohje hengellisen työn tekijöille vaan kaikille nuorten kanssa tekemisissä oleville).
2. Riivaajien ulosajaminen. Tämä on ehdoton suosikkini (muistakaa nyt koko ajan, miten saatananpalvoja Jäsken mukaan tunnistetaan ja missä vaiheessa siihen puututaan). Tässä osiossa Jäske siis velvoittaa esim. opettajan tai kouluterveydenhoitajan harjoittamaan manaamista ja antaa siihen ohjeet. Ohjeissaan Jäske kyllä toteaa ”Puoskarointia on kuitenkin vältettävä.” No shit, niin on. Sanoisin että puoskaroinnin puolelle on menty jo siinä vaiheessa, kun koulun henkilökunta alkaa manata demoneja ulos oppilaasta. Haluanko todella käydä jonakin päivänä koulusta palaavan lapseni kanssa tällaisen keskustelun: ”Oliko koulussa kivaa?” ”Joo, tosi kivaa. Ensin meillä oli äidinkieltä, sitten liikuntaa ja sitten erityisope manasi musta Saatanan pihalle.”

Tasapuolisuuden ja lievennyksen nimissä minun on kerrottava, että suurin osa varsinkin Karjalaisen ja Koivusen esittelemistä nuorten auttamiskeinoista, kuten välittämien (käyttävät sanaa rakastaminen), kuunteleminen, ymmärtäminen ja läsnäolo, ovat sinällään mielestäni pelkästään ja puhtaasti kannatettavia ja hyviä keinoja missä tahansa työssä, jota nuorten kanssa tehdään.

Poiminta Jäsken loppupohdinnasta:
”Koulupsykologit ja perheneuvolat sekä mielenterveystoimistot ja muu terveydenhuollon piiri jäi kouluterveydenhoitajia lukuunottamatta haastattelematta. Toisaalta oman työni tarkoitus toteutui ilman näitä haastattelujakin. Näin mielestäni kävi, koska suuntasin työni ennenkaikkea kouluille, joilla näkemykseni mukaan on jatkossa vastuu tehdä työtä nimenomaan näiden tahojen kanssa yhteistyössä. Seuraava askel olisikin käytännössä jatkaa tutkimuksestani nousseen toimintasuunnitelman toteuttamista. Itse olen valmis ottamaan tämän tehtävän vastaan työssäni erityisopettajana…” (Jäske 2002, 114)
Niin ei käy. Graduisti teki tietoisen valinnan mutta miksi? Jos työ on suunnattu nimenomaan kouluille, eivätkö poisjääneet tahot nimenomaan ole niitä joita pitäisi haastatella. Mukaan haastateltaviin mahtui kuitenkin mm. jonkun paikallisen yökahvilan työntekijä. Kävikö näin, koska tuollaiset haastattelut piti unohtaa, ettei mission eteneminen häiriinny?

On todella hienoa Annukka, että olet erityisopettajana valmis toteuttamaan omaa suunnitelmaasi saatananpalvontahysterian levittämisessä, palvojien tunnistamisessa ja demonien manaamisessa. Jos olet vielä näin 11 vuotta myöhemmin samoilla linjoilla, toivon todella ihan sinun itsesi takia ettet ajaudu erityisopettajaksi ainakaan kouluun, jossa on minun tai tuttavieni lapsia… tai oikestaan kenekään lapsia niin, että saan selville missä olet ja mitä touhuat. Jos siis jatkat missiotasi edelleen, pidä huoli etten minä saa sitä selville. Jos saan, ohjelmassasi tulee – ja tähän voit luottaa – olemaan jatkuvia selonteon antoja esimerkiksi hallinto-oikeudelle. Jos minun lapseni tavitsee sinun tajoamaasi hoitoa, sen hoitavat hengellisen alan ammattilaiset eivätkä mitkään erityisopettajat.

Em. lainausten lisäksi näistä tieteellisistä tutkielmistä löytyy usean sivun mittaisia tuuttauksia, joita luonnehtisin hengellisiksi herätyssaarnoiksi. Meininki esimerkiksi Karjalaisen ja Koivusen gradussa sivuilla 30–32 on kuin litteroitua julistusta amerikkalaisesta babtistisaarnasta. Jossakin kohdin tekstiä viuhuvat sulkuihin merkityt Raamatunkohdat tavalla, jota olen nähnyt lähinnä ”Herätkää!”-lehdessä. Gradujen sisältö kattaa myös yksityiskohtaiset ohjeet oikeaoppisesta uskoontulemisesta, ja kaikkien gradujen esittelemien teologisten linjausten jatkoksi kerrottakoon, että Karjalaisen ja Koivusen teoria Pyhän Hengen saamisesta ei ole käsittääkseni ainakaan luterilaisen opin mukainen.

Olen tähän mennessä saanut nostettua esille vain ehkä 2% oleellisesta asiasta. Samalla olen tietysti jorissut valtavat määrät joutavia. Olen harmissani etten pysty mitenkään nostamaan esiin kaikkea, mitä haluaisin nostaa ja harmissani, koska esimerkkilainauksetkin on pakko jättää näin vähiin. Tekstiä on kuitenkin tuhottomasti, joten lienee aika vaieta ja esittää sitä ennen viimeiset kysymykset.

Miten tällainen selkeästi tarkoitushakuinen, umpisubjektiivinen, totaalisesti tiettyyn henkilökohtaiseen uskomukseen nojaava ja kaiken totuusarvon sen kautta mittaava missionaarinen saatananpalvontahysteriaa lietsova tuuttaus on koskaan voinut päästä yliopiston seulan läpi? Miten niitä on päässyt kaksi ja vieläpä samalla aiheella ja samankaltaisella sisällöllä? Jyväskylän yliopisto on ilmoittanut Suomen Kuvalehdelle, että kyseessä on työtapaturma, mikä laittaa minut miettimään, miten paljon tällaisia ”työtapaturmia” on Jyväskylän opettajakoulutuksessa sattunut, miten paljon niitä on sattunut opettajankoulutuslaitoksilla kaiken kaikkiaan muista tiedekunnista puhumattakaan? Onko tämä työtapaturma ollenkaan, vai koulun normaalia touhua, joka pitää nyt selitellä tapaturmaksi, kun rapa on alkanut lentää.

Mitä ihmettä tuolla Jyväskylässä on touhuttu jos tulevat kasvatustieteen maisterit ovat vielä graduvaiheessa näin tietämättömiä siitä, miten tieteellinen kirjoittaminen toimii? Annetaanko siellä akateemista koulutusta ollenkaan?

Miten ihmeessä on mahdollista, että henkilöt, jotka kouluttautuvat opetus- ja kasvatusalan yliopistotasoisiksi ammattilaisiksi voivat keskittyä akateemisessa opinnäytetyössään saatananpalvontahysterian levittämiseen ja uskonnollisen traktaatin kirjoittamiseen?

Minkä ihmeen alan ammattilaisia itse asiassa ovat ihmiset, jotka opettavat lapsiani? Ovatko he keskittyneet kouluttautumaan opettamiseen ja kasvattamiseen vai johonkin ihan muuhun? Millaisia muita omia henkilökohtaisia missioitaan tulevat opettajat voivat opiskellessaan keskittyä ajamaan ja pahimmillaan jatkaa niiden ajamista ammateissa, joissa heitä kuvitellaan kasvatusalan ammattilaisiksi?

Kuinka paljon minun pitää oikeasti alkaa selvittää, mihin lastani opettavat kasvatusalan ammattilaiset oikeasti ovat erikoistuneet ja mitä opiskelleet?

Ja that’s it. Onnittelen sinua, joka olet päässyt tänne asti. Itse en todennäköisesti olisi tällaisesta kilometriurputuksesta jaksanut lukea puoliakaan.